Cohenilta oli ehditty kysyä mielipidettä näyttelystä, ei hän ollut vastustellut. En oikein tiennyt mitä näyttelyltä olisi pitänyt odottaa, vaikka jotain ennakkotietoja olin lukenutkin. Heti ensimmäinen sali iski luun kurkkuun: Lähes tunnin mittainen videoinstallaatio kolmelle seinälle heijastettuna. Voisi ajatella, että siinä oli Cohen laulajauran esittely. Hienoja konserttipätkiä toinen toisensa perään, ei missään kronogisessa järjestyksessä, vaan pikemminkin sopivassa. Alkuaikojen Cohen aloitti biisin, toisessa sakeistössä lauloi kasari Cohen ja biisin lopetti viimeisten kiertueiden Cohen. Kaikki saumattomasti yhteen leikattuna! Cohenin "äänenmurros" tuli tyylikkäästi esille.
Vietimme näyttelyssä kolme tuntia. En aio kaikesta mahdollisesta kertoa, mutta vielä pari mielenkiintoista ykstyiskohtaa haluan tuoda esille.
Harvat ja valitut eli 16 vähintään 65-vuotiasta Kanadanhemmoa oli päässyt laulamaan oman versionsa I'm Your Man albuumista. Näyttelyssä ukot lauloivat (tai "lauloivat") omassa huoneessaan jokainen omalla screenillään ilman taustamusiikkia eli pelkät vokaalit kuuluivat. Synkka ei ihan millisekunnilleen mennyt.. Toisessa huoneessa screenillä lauloi tuo edellisessä blogitekstissä mainittu Shaar Hashomayimin kuoro viimeisen päälle nuotilleen. Kun vaihtoi huonetta, saattoi kuulla toisesta huoneesta enkelikuoron tai ukkoin mölinään, riippuen kummassa huoneessa oli. Ai kun taas rumasti puhun ihmisten laulusuorituksista. Siis tämä juttu oli ihan äärettömän hieno teos, ei se nuotin viereen osuminen ollut mikään ongelma, tunnelma oli mahtava.
Jotta toinenkin puoli saisi äänensä kuuluviin, niin tässäpä olisi tarjolla lyhyt pätkä.
Näyttelyn loppupuolella oli Hallelujaakoppi. Se oli semmoinen puukota, jossa roikkui mikrofoneja. Taustalla hymisi kuoro Hallelujahin melodiaa. Kotaan sai mennä hymisemään mikkiin köörin mukana, joilloin lattia tärisi hyminän tahtiin. Heh, hauskaa! Testasin sekä yksin, että täydessä kokoonpanossa. Molempi parempi.
Näyttelystä selvittyämme suuntasimme hotellin kautta Centre Belliin tai Bell Centeriin kuten se englanniksi sanotaan. Montreal on hyvin ranskankielinen. Kyltit, metrokuulutukset yms. ovat ranskaksi. Englantia toki osataan yleisesti ja asuuhan kaupungissa englanninkielinen vähemmistö. Mutta ranska rulettaa!
Vip monrealilaisittain tarkoitti jonottamista, turhanpäiväistä seisoskelua, naurettavaa turvatarkastusta ja sen sellaista. Sen verran otti päähän, että jätin mercandisetiskin antimet väliin.
Konsertti oli ok, jos näin laimeasti voi sanoa. Se ei ollut Leonardin keikka. Biisit oli hyviä, esiintyjät hoitivat työnsä mallikkaasti. k.d.lang oli paras. Kiintoisinta oli kun näytettiin Cohenin kotivideoita ja taustalla soi Book Of Longingin viimeistelty versio, joka kuulosti tuoreelta. Hätäinen ihminen saattaisi vetää tästä johtopäätöksen, että joskus voisi olla ilmestymässä postuumi levy.
Seuraavana päivänä testasimme, pääsiköhän käytetyillä lipuilla vielä kerran Maciin. Kyllä pääsi! Tällä kertaa vierähti kaksi tuntia näyttelyä ihmetellen. Jos kiinnostaa, niin näyttely on Montrealissa vielä huhtikuulle, jonka jälkeen se lähtee kiertueelle. En tiedä tuleeko Suomeen. Voi kun jotain vastaavaa tehtäisiin Beach Boyseista. Aineistoa olisi yllin kyllin ja poikia hengissä. Voisivat tulla avaamaan näyttelyn.
Linkkien ja kuvien kanssa aikani taisteltuani, voisin taas lopetella. Jos joku haluaa vielä lisää tästä aiheesta, niin voi sen sanoa. Eihän Unelmia Kaliforniasta ole mikään matkailublogi, tiedetään, joten en pahastu tämän aiheen rauhaan jättämisestä.
Uusi Vuosi lähestyy! Onnellista sellaista!
Linkkien ja kuvien kanssa aikani taisteltuani, voisin taas lopetella. Jos joku haluaa vielä lisää tästä aiheesta, niin voi sen sanoa. Eihän Unelmia Kaliforniasta ole mikään matkailublogi, tiedetään, joten en pahastu tämän aiheen rauhaan jättämisestä.
Uusi Vuosi lähestyy! Onnellista sellaista!
http://www.leonardcohenfiles.com/graf2017.pdf . Linkin takaa löytyy peruusteellinen kuvaus tribuuttikonsertista.
VastaaPoista