sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Mark A. Moore: The Jan & Dean Record osa 1

A Cronology of Studio Sessions, Live Performances and Chart Positions kuuluu teoksen alaotsikko. Siinä sivussa kirja on myös Jan Berryn elämäkerta. Siis elämäkerta ja hakuteos tosifanille samassa paketissa. Siksi päädyinkin kuukauden verran kirjan parissa aikaa vietettyäni jakaa arvion kahteen osaan. Tämä ensimmäinen osa käsittelee kaiken vuoteen 1965 asti. Loput säästän toiseen osaan.

Kun kirjoitin taannoin Dean Torrencen muistelmista, taisin mainita siitä yltäkylläisestä elämästä mitä herrat viettivät 1950-luvun Kaliforniassa. Tässäkin kirjassa poikien perheiden vauraus ja tietynlainen yläluokkaisuus tulee esille. Pappa betalar.

Jan sai autotalliin kunnon äänityskamat ja aikaa hengailla siellä kavereiden kanssa. Janista ei välttämättä välity mitenkään erityisen sympaattinen kuva. Jätkä oli ilmiselvä häirikkö ja koulukiusaaja, joka rikkaana ja söpönä pokana sai mellastaa aika kohtuuttomasti ilman seurauksia. Tosin sekä paikallinen poliisi, että FBI tutkivat Janin jengin kolttosia. Osaan kepposista littyivät aseet. Nykyisten kouluampumisten aikakaudella asehuumori ei taitaisi ketään naurattaa. Janin vanhemmat lähettivätkin poikansa välillä San Franciscoon kouluaan käymään.

Jan oli ystävilleen lojaali ja mukava, mutta muut saivat surutta paskaa niskaan jos Janista siltä tuntui. Moore ymmärtää Janin käytöstä enemmän kuin minä.

Levytysuran käynnistyminen autotallivirityksillä on hieno saavutus koulupojilta, sekä Jan & Arnielta, että Jan & Deanilta. Kirjasta ei selviä milloin Arnieta on asioista haastateltu. (Tai ehkä se selviää liitteistä, en ole vielä niitä katsonut). Arnie ei tykännyt keikoista eikä rock-elämästä. Hän ei kadu kuvioista poistumistaan.

Nykyisin Wreckin’ Crewin nimellä tunnetut studiomuusikot olivat alusta alkaen mukana täydentämässä autotallisoundia ja myöhemmin kokonaan studiossa tehtyjä biisejä. Hal Blaine antaa Janista vain positiivista palautetta, toinen rumpali Earl Palmer sanoo Jania persläveksi, tosin lahjakkaaksi sellaiseksi.

Kun Jan & Dean siirtyivät Libertylle, heidän taustallaan soittivat myös The Criketsin Sonny Curtis ja Jerry Allison. Liberty oli The Cricketsinkin levy-yhtiö. Janin levytysajat olivat varsin epäsäännöllisiä ja Jan maksoi muusikoilleen omasta taskusta extraa eli mukava mies! Bändi oli yleensä paikalla vain taustoja nauhoitettaessa, laulusessioissa muusikoita ei tarvittu. Janin ja Deanin lisäksi lauluosuuksia veisasivat The Matadors (Janin kamuja) ja myöhemmin etenkin Steve Barri ja Phil Sloan. Sloan lauloi aika monta Deanin falsettistemmaa, minkä kuulee tietysti levyiltäkin, heillä on erilainen ääni.

Vaikka Jan ja Dean olivatkin surffaripoikia ja Kalifornian mannekiineja, ei heiltä surffausbiisejä löytynyt ennen kuin vasta Beach Boysehin tutustumisen jälkeen. Boysit soittivat ja lauloivat salaa Capitolilta Jan & Deanin versioilla Surfinista ja Surfin Safarista.

Wilsonien isä Murry oli todella katkera kun Brian antoi Janille keskeneräisen Surf Cityn ja siitä tuli ykköshitti. Vielä vuosien päästä Murry vuodatti kirjeessä Brianille, että moisille Hollywoodin herraspelleille piti mennä apua antamaan.

Samalla kun olen kirjaa lukenut, olen myös kuunnellut Jan & Deanin tuotantoa. Suurin osa on kohtuullisen keskinkertaista, varsinkin alkuvuosien kama. Vuosien 62-65 biiseistä löytyy jo parempaa tavaraa. Kuten tuohon aikaa yleistä oli, artisteja ei stereomiksaukset juuri kiinnostaneet. Jan & Deaninkin tapauksessa stereoversioita ei voi autossa kuunnella kärsimättä. Rummut vasemmalla, laulu oikealla ja sitä rataa. Monoa sen olla pitää!

Dean oli käytännössä Janilla töissä ilman mitään sananvaltaa levytyksiin. (Dean otti vahingon takaisin 1980- luvulla, jolloin Jan oli Deanilla töissä kiertueilla). Janiin tympäytyneenä Dean tuli naapuristudiolle ja pääsi osallistumaan BB:n Barbara Ann-sessioon tunnetuin seurauksin.

Kirja on täynnä sessioyksityiskohtia, keikkapäivämääriä yms. sälää, joka tekee lukemisesta välillä työlään. Onneksi aikalaisanekdootteja ja muuta tarinaa eteenpäinvievääkin on. Perinteisenä kirjana tämä olisi miellyttävämpi käsitellä, olisi helpompi selailla sinne tänne.

Poikien elokuvauran tyssäämisen kertoi myös Dean omassa kirjassaan, elävämmin kuin Moore. Junaonnettomuus kuvausten alussa, 18 loukkaantunuttta, joukossa Jan murtuneine jalkoineen. Yhdistettynä Janin autolla kaahailuun tuo tarina johdattaa kohti lopullista onnettomuutta. Mutta siitä vasta seuraavalla kerralla.

 Vuoden 1965 loppuun mennessä oli Janin parisuhde sävellyskumppaniin Jill Gibsoniin päättynyt. Kerran kotiin tullessaan Jill yllätti Janin kahden vieraan naisen kanssa touhuilusta. Alamäki jatkui myös musiikkipuolella. Hittejä ei oikein irronnut, sen sijaan älytöntä ajan hengessä mukana yrittämistä, toisten hiteillä saalistamista ja muuta epätoivoista.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti