1967 Sunshine Tomorrow

Ei ole pitkä aika siitä kun ihmettelin tätä fanin onnea ja auvoa uusien julkaisujen suhteen. Tämä on just sitä mitä tarkoitin: taas julkaistiin 'uutta' musiikkia, ja hyvää sellaista.

Kyseessä on siis Wild Honey-albumi stereona kaikenlaisella bonuksella lisättynä, kahden cd:n verran tavaraa. Wild Honey ei ole koskaan kuulostanut niin hyvältä kuin nyt. Soittimet erottuvat selkeinä (no, ei niitä tietysti montaa olekaan), laulu soi uskomattoman hienosti. Carl Wilson löysi rock-äänensä tällä levyllä ja sen kuulee.

Sessio-kamaa on ekan levyn loppu puolella aika tavalla riittävästi, satunnainen kuuntelija voi olla vähemmän innostunut (testattu kotioloissa). WH:n livevedot lopettavat ykköslevyn.

Toinen levy alkaa Smiley Smile-sessiopätkillä. Minulle SS on ollut melko hankala tapaus. Toisaalta levyllä on kaksi lempparibiisiäni, Good Vibrationa ja Heroes And Villains, toisaalta loput biisit ovat pilvenveikkojen huuruisia visioita, aivan eri tyylisiä kuin nuo kaksi edellä mainittua. Lopputulos on, että olen kuunnellut SS.ia vähänlaisesti. Ei nämä tällä levylläkään olevat jutut oikein saa päätäni käännettyä. Tiedän kyllä, että asiantuntevissa piireissä SS on suuresti arvostettu, mutta kun ei uppoa minuun millään.

Koska elokuun kaksi Havaijin keikkaa eivät antaneet riittävän laadukasta materiaalia live-julkaisuun, pojat menivät Wally Haiderin studioon tekemään liven uusiksi. Tarkoitus oli liittää yleisön ääntelyä sekaan. Näitäkään biisejä ei sitten julkaistu, ennen kuin nyt. Siis virallisesti. Hankin nämä Englannista joskus 25 vuotta sitten, saatesanoilla 'Your faith will be restored'. Kyllä minä niitä silloin ahkerasti kuuntelinkin ja tykkäsin kovin. Ei ne huonoilta kuulosta nytkään. Tyyli on jotain apaattis-hypnoottista rentoilua. Laulu kulkee. Wild Honeylla siirryttiin taas särmempään meininkiin.

Kakkos-cd siis alkaa studiossa tehdyillä Havaijinsoitoilla ja jatkuu jokusella aidolla livellä samasta paikasta. Lopuksi vielä marraskuisia livejä ja Surf's Up-tapailua.

Joskus kauan sitten luin jotain Isoa Musiikkitietosanakirjaa vaarini luona. Siinä sanottiin, että 1960-luvun lopulla Mike Lovesta tuli BB:n pääasiallinen soolovokalisti ja että hänen nasaali äänensä alkoi menettää viehätystään. Jokainen, joka vaivautuu tuon ajankohdan BB levyjä kuuntelemaan, huomaa, että ykkössolisti on Carl Wilson. Briankin taitaa laulaa enemmän sooloja kuin Mike (ihan mutuna heitän, en jaksa laskea). Nasaaliin ääneen en ota kantaa.

Olen seurannut Porin säätietoja viime päivät sillä silmällä. Vielä eilen näytti torstain osalta pahalta, mutta tänään oli jo luvassa sunshinea. Olisi aika paha pettymys jos uusi Pet Sounds-paitani jäisi toppatakki-sadetakkiyhdistelmän alle näkymättömiin.

Kannattaisiko ottaa iso kamera mukaan vai joutuuko se narikkaan portilla? Virallinen tiedotus aiheesta on hivenen epämääräistä, joskus saa kuvata, toisinaan sitten taas ei. Silloin kun Beach Boys oli Sieravuoressa kuvasin ihan vapaasti eturivistä aina kun siltä tuntui. Siellä oli vähän kotikutoisempi meininki kuin Porissa. Illan hämyssä tulee se ongelma, ettei pitkässä putkessa riitä valovoima zoomatessa ja 50- millisessä kohde jää aika kauaksi, ellei ihan nenän eteen pääse ja siihen ei kai pääse kuin viralliset kuvaajat.

Liekö Brianilla oheistuotteita mukana vaikkei vippiä olekaan? Minullahan ei vielä olekaan tarpeellista tavaraa tarpeeksi.

Nähdään Porissa!