Brian Wilson: I Am Brian Wilson

Toinen Beach Boys elämäkerta on nyt luettu. Jos Mike Love lähestyi elämäänsä melko perinteisen kronologisesti, niin Brian ei. Kirjassa hypitään sinne tänne, hieman on toistoa ja päälauseilla mennään. Teksti muistuttaa aika paljon Brianin haastatteluita, joissa haastattelijan monipolviseen kysymykseen Brian vastaa kahdella sanalla, jotka voisivat olla kaksi jotain muutakin sanaa. Kirja onkin tehty siten, että haamukirjoittaja Ben Greenman on haastatellut Briania ja faktat on pyritty tarkastamaan niiltä jotka muistavat tai ovat muuten vaan asioista perillä.

Varsin lakonista tekstiä siis. Ei kuitenkaan tylsää. Anekdootteja on siellä täällä, osa on tuttuja jo muista yhteyksistä ja kai osa oli ennen kuulemattomiakin, en muista minäkään varmaksi, enkä jaksa lähteitä tarkastella.

Jos Mike pyrkii oikaisemaan kärsimänsä vääryydet ja tuomaan oman näkökulmansa tarkasti todisteiden kera esille, niin Brian on paljon suurpiirteisempi: hän myöntää monestakin asiasta, ettei muista mitään. Brian on myös leppoisampi ja valmis anteeksiantoon, vaikka jokunen heitto Miken suuntaan tuleekin. Miesten kuvaukset samasta tilanteesta eivät ole oikein vertailukelpoisia. Toinen puhuu aidasta ja toinen seipäästä.

Jos Mike jaksaa vatuloida Brianin huume- ja mielenterveysongelmia, niin eipä Briankaan epäröi sanoa asioita suoraan. On suorastaan vaikeaa lukea niitä kuvauksia. Eipä iske kademieli pintaan Brianin rahoja ajatellessa. Tuskin kukaan niitä haluaisi moiseen hintaan.

Vaimo Melinda saa kiitosta monesssa kohtaa elämän järjestyksessä pitämisessä. Johtuneeko Melindasta, että kirja ei ole kovin painottunut 60-lukuun vaan viimeiset 25 vuotta tulevat myös varsin hyvin läpikäydyksi, olennaisin osin ainakin.

Mike Love: Good Vibrations

Mike Loven muistelmateos on todella mielenkiintoinen. Vaikka siinä periaatteessa tutuista asioista kerrotaankin, näkökulma on eri. Yleensä nämä vakavasti otettavat Beach Boys-teokset keskittyvät Brian Wilsoniin.
Teoksen alkupuoli kuvaa normaalit lapsuus- ja nuoruusajat. Levytykset, kiertueet, biisintekoprosessit tulevat kuvatuiksi, samoin kuin tekijänoikeuspuutteet eli Mike Love ei saanut krediittejä läheskään kaikista sanoituksistaan.
Sea of Tunesin myyminen, 90-luvun oikeudenkäynnit ja 50-vuotiskiertueen ongelmat Love kertoo varsin perusteellisesti. Ja kas, melkoisen eri tavoin kuin mitä olen aiemmin Wilson-painotteisesta kirjallisuudesta lukenut. Kyllähän Love pistää parastaan tuodessaan esille todisteita itseensä kohdistuneista kusetuksista ja ei minulla ole parempaa tietoa noista asioista. Brianistojen keskuudessa Loven jutut tietysti kuitataan paskapuheena, mutta oikeudenkäynnissä Brian Wilson myönsi Loven vaateet oikeutetuiksi ja maksoi.
Äskettäin luin yhden Loven kirjan lukeneen fanin kommentin ja hän sanoi, ettei haluaisi Mike Loven kaltaista miestä naapurikseen. Ei mitään perusteluja, miksi näin. Love-kritiikki onkin tyypillisesti moista, kunhan vaan sohaistaan.
Mike Love on Carl Wilsonin kuoleman jälkeen pitänyt Beach Boys-brändin elossa ja virkeänä kohta 20 vuotta, niin kuin Brother Recordsin lisenssi vaatiikin. Aina kun BB on keikalla, Brian Wilsonin, Al Jardinen ja Carl Wilsonin perikunnan tilille siirtyy dollareita.
Beach Boys on nykykunnossaan loistava live-bändi. Kesällä BB on kiertueella mm. Saksassa ja Isossa-Britanniassa. Niiltä päiviltä meikäläisen kesä on kuitenkin suunnattu muihin menoihin. Menkää te muut!
Pistetään tähän vielä linkki Brian Wilsonin Malmön keikalle https://youtu.be/yuN6SqIlFeY

Leonard

Leonard Cohen asui Kaliforniassa, joten ei tämä postaus kai ihan off topicia ole.
Kyllä otti eilen koville. Pelättyhän tätä oli, mutta tuli se niin yllättäen.

You want it darker on ollut tehokuuntelussa parin viikon ajan. Nyt sitä kuuntelee eri mielellä.
Ensimmäinen Cohen levy, joka minuun kolahti, oli Ten new songs. Olen oppinut kuuntelemaan myös alkuaikojen levyjä ja pitämäänkin niistä, vaikka mieluiten kuuntelen vanhoja biisejä Grand tourin versioina. Onneksi pääsin kuuntelemaan niitä viidesti livenä, Helsingissä kolmesti, Italiassa kahdesti (Rooma, Lucca).

Ywid:stä saattaa tulla uusi suosikki Cohen-levyni. Pidän kaikista biisesistä, mutta Steer your wayn bassolinja kuulostaa sekunda-Cliff Williamsin soittamalta. Nimibiisin bassolinja on niin hieno kun olla voi eli keneltä tuli tuli idea Steerin tylsään pompotukseen, kysyn vaan?!

Toissa viikolla soitettiin kutosten kanssa koulussa Leaving the tablea. Hieno biisi ja kun englanniksi vedettiin, niin sanatkaan ei tuntuneet liian oudoilta 12-vuotiaiden laulamiksi. Soinnutin pari muutakin biisiä yhdelle kaverille ja nythän nuo kaikki näyttivät olevan saatavana Maartenin sivulla.

Pentatonix on coveroinut Hallelujahin (no, minkäs muunkaan) uudelle levylleen. Eikä tässä kaikki, JOULULEVYLLEEN... En ole kyllä katsonut mitä muita biisejä siinä on, ehkä se on joululevy ilman joululauluja tai jotain. Versio sinällään ei ole huono. Minä en silti pidä Pentatonixista. Olen yrittänyt kuunnella, mutta kun ei niin ei.

Asiasta toiseen. Mike Loven Good Vibrations on minulla luennassa parhaillaan. Lisää aiheesta sitten kun kirja on luettu. Dean Torrencen muistelmat on myös pinossa odottamassa. Sekä Love että Torrence ovat signeeranneet kappaleeni. Brian Wilsonin kirja on vielä hankkimatta kun olisin senkin mielelään signeerattuna hankkinut, mutta nyt on ilmennyt, että Wilsonin nimmari on leimattu tai autokynällä tehty aika moneen kirjaan. Premier Collectables on palauttanut asiakkaille rahoja. Wilsonin managementti taisi tyriä pahan kerran. Jos Mike Love olisi jäänyt kiinni moisesta, niin voi sitä huutoa. Nyt on ollut pientä ja varovaista kritiikkiä palstoilla, mutta visusti on varottu Briania moittimasta.

Yritin muuten Tukholmassa 2004 saada konsertin jälkeen Brianilta nimmarin, mutta hän lopetti hommat ennnenkuin ehti minun kohdalleni, pahoitteli kiireitään ja hyppäsi vaniin. Ei ollut edes kamera mukana.

Brian Wilson Oslossa

Nyt olisi oiva tilaisuus konserttimatkaan kun Brian Wilsonin Pet Sounds-kiertue tulee marraskuun alussa Oslon Spectrumille. Joutessani katsoin matkan hintaa kahdelle: liput, matkat ja majoitus 600 €. Syödäkin pitäisi ja ties mitä muuta. Niin, ja virkavapaata yksi päivä.
Lähelle tonnia taitaisi mennä. Onko tuhat euroa liikaa?
Pian koittaa aika, jolloin B.W ei keikkaile. Harmittaako sitten? Ehkä, mutta ei nyt ole rahaa. Kiky tuo  n. 150€ ja vie 1700€.  Brian Wilson jää näkemättä, mutta Suomi nousee!

Loma vähän venähti

Ei ollut tarkoitus pitää näin pitkää taukoa, jotenkin vaan lipesi ote.
Keväällä ja kesälläkin olisi voinut kirjoittaa Brian Wilsonin Pet Sounds-kiertueesta. No, kirjoitan nyt, kun asia ei ole enää uusi.
Harkitsin meneväni johonkin kiertueen Englannin-osion konserttiin. Epävarmuustekijät budjetissa, aikataulussa ja Brianin kunnossa saivat minut vetäytymään hankkeesta. Läsnäolleiden lausuntojen ja youtuben videoiden perusteella voinen sanoa, että hyvänä iltana meni hyvin, toisinaan sitten taas ei, ilmeisesti (?) pään sisäisistä äänistä riippuen. Tai mistäs minä sen tiedän, mistä se riippuu, mutta välillä laulu menee vähän sinne päin jos nyt sanat sattuvat prompterilta oikealla hetkellä silmiin osumaan ja seuraava ilta on ok.
 Al Jardine on ollut ilmeisen iskussa joka keikalla. Ääni toimii, kaikki toimii.
Jos löydän jostain arkistojen kätköistä vuonna 2004 kirjoittamani arvion Brianin Tukholman keikasta,  lykkään sen tänne.
Kirjarintamalla on tapahtumassa: elämäkerrat tulevat Dean Torrencelta, Mike Lovelta ja Brian Wilsonilta. Kaikki kirjat on tilattu, syyskuun puolella pitäisi postilaatikkoon pudota ensimmäinen. Arvioita toivon mukaan heti kun olen kirjoja lukenut.

Back through the opera class

Malcom C. Searles on tehnyt hienon kultturiteon ja julkaissut ilmaiseksi jaettavan kolmiosaisen The Beach Boys - Back Through The Opera Class - The Stories Behind The Album Covers. Koko julkaisu löytyy Facebookista https://www.facebook.com/beachboysalbumsleeves.

Kirja on valtava tietopaketti ja lisäksi vielä erittäin mielenkiintoisesti kirjoitettu. Kaikki Boysien originaalialbumit käydään läpi, analysoidaan ja taustoitetaan. Jos olet aina halunnut tietää, missä on Little Deuce Coupe-albumin kannessa oleva hot rod nykyään, niin se selviää nyt. Ja niin selviää aika monta muutakin asiaa.

Olen itseasiassa vasta lukemassa vuoden 1964 levyistä, mutta en malttanut olla jo kommentoimatta. Nämä jutut on aiemmin julkaistu Searlesin nettisivulla. Searles on päivittänyt ja lisännyt infoa. Kun kustantajaa ei löytynyt, Searles pisti tavaran jakoon pdf-muodossa. Minä olisin kyllä ostanut tämän kirjan, on se niin hieno. Kirja toimisi kahvipöytäkirjana tai kuuntelusession esivalmisteluun sopivana käsikirjana.

Ps. En ole vieläkään saanut kirjaa loppuun asti, mutta suosittelen sitä lämpimästi kaikille kiinnostuneille. Ja niitähän riittää!

Emile Haynie: Falling Apart

Viime syksynä tuottajana tunnettu Emile Haynie julkaisi ensimmäisen soololevynsä We Fall. Laulajan virkaa toimittaa eri ihmiset kullakin biisillä. Falling Apartilla päälaulajana on Andrew Wyatt ja mukana on myös Brian Wilson.

Biisin rakenne tuntuu olevan peruskamaa, A E F#m D -pohjalta. Minua hieman haittaa raskaanpuoleinen rumpukomppi, rummut kun hellittävät, biisi elää paremmin. Jos Brian Wilson laulaa taustoja, niin aika ambientisti mennään, ei oikein saa selvää, onko siellä joku ihminen vai kone. Kappaleen loppupuolella Brian kajauttaa pari riviä ja laulaa myös lopussa kertsiä vähän. Liekö tullut kiire, kun Brianin osuus on niin pieni.

Jos minä saisin Brian Wilsonin taustalaulajaksi, haluaisin sen kuuluvan. Neil Diamondin soololla yli kymmenen takaa oli Delirious Love, johon B.W hoiteli taustat ja ne kyllä huomasi huonokuuloisempikin. Hyvä biisi, hienot taustat.

Haynie sanoo haastattelussa, että hän sai kaveriltaan Brianin vaimon yhteystiedot ja laittoi sähköpostia sillä meiningillä, että onpahan yritetty. Puolen tunnin päästä oli puhelin soinut. Brian tykkäsi biisistä ja halusi osallistua.

Falling Apartista on youtubessa kaksi versiota. Mukavampaa katsottavaa on se ns. liveversio. Virallinen video on varmaan huonoin musavideo, jonka olen nähnyt. Katsokaa itse!

https://m.youtube.com/watch?v=OQLcyiCwMHw


https://m.youtube.com/watch?v=_MR5KpBYhA0

Mike Love tammikuun Record Collectorissa

Mike Love saa Record Collectorissa melkoisen puolustuspuheen  Iain Leeltä. Lee kehuu Loven sanoituksia, bassostemmoja, Kokomoa. Leen mukaan on täysin ymmärrettävää, että Love ei ensin ollut innostunut Pet Soundsista ja Smilestä, jotka eivät kuulostaneet riittävän kaupallisilta. Heroes and Villainskin sai vain vaatimattoman listasijoituksen eli 12. Siitä Lee ei sano mitään, että H&V on nykyisin BB-klassikko. Lauluhommat tuli Lovella kuitenkin tehtyä, joten kärpäsestä on tehty härkänen.

 Pet Sounds oli kaupallinen floppi ja Lee kysyy, että kuinkas monta kertaa on tullut Smile kuunneltua kun se nyt vihdoin on julkaistu. No, minäpä vastaan: aika monta kertaa. Smile boxin eka cd siis, vaikka olenkin Purple Chickin bootleginkin aika monta kertaa kuunnellut viimeisen  kymmenen vuoden aikana.

Lee nostaa Lovea vähättelemällä Brian ja Dennis Wilsonia, mistä en oikein pidä. Kai kehua voi ilman toisten mollaamista. Lee kuvaa Brian Wilsonin 1988 soololevyä " pettymykseksi", mutta ei perustele mitenkään väitettään. Dennis Wilson taas oli rasittava juoppoketku, johon Love suhtautui hyvin pitkämielisesti.

Lee ei mainitse mitään vuoden 2012 comeback-kiertueen loppukahinoista. Niissähän Mike Love sai kauhean kasan paskaa niskaan ihan syyttä suotta. Love muka erotti Brian Wilsonin, David Marksin ja Al Jardinen. Joo, niin varmaan. Selitän hieman..

Kun Carl Wilson kuoli 6.21998, alkoi Beach Boyseissa valtataistelu. Love ja Jardine eivät olleet tulleet enää vuosiin kunnolla toimeen ja Love halusi Jardinen ulos. Asia hoitui Brother Recordsin (The Beach Boysien bisnesyhtiö) hallituksen pöydässä. Love sai lisenssin Beach Boysin nimeen äänin 3-1, Jardine vastusti, Brian Wilson, Carl Wilsonin perikunta ja Love kannattivat. Jardine sai kenkää, Love jatkoi Bruce Johnsonin ja David Marksin kanssa (Bruce ja David eivät ole osakkaita firmassa).

Vuoden -12 kiertueelle oltiin sovittu tietty määrä keikkoja ja niitä lisättiin kun kysyntää ilmeni. Brianin managementistä ilmoitettiin Lovelle sitten jossain vaiheessa, ettei Brian tee enempää keikkoja, jolloin Love alkoi buukkaamaan omalle BB-versiolleen keikkoja syksyksi. Sitten Brian muutti mieltään, mutta perinnekokoonpano ei voinutkaan jatkaa Loven diilien vuoksi.

Kyse ei siis ollut Loven ilkeydestä vaan ihan sovitusta busineksesta. The Beach Boys teki viime vuonna 175 keikkaa. Mike Love on työn sankari, jos ei muuta. Lisenssisopimus määrittelee tarkasti millainen The Beach Boys-Show on oltava, Love ei voi tehdä mitä lystää. Nykyinen musiikillinen johtaja Scott Totten on hionut keikkailevan Beach Boysin varsin kovaan iskuun. Vaikka virallisia Boyseja on mukana siis vain Mike ja Bruce, niin kyllä orkesteri itseltään kuulostaa.

Beach Boys Party Uncovered and Unplugged

Vuoden 1965 syksyllä Capitol painosti Brian Wilsonia levyntekoon. Joulumarkkinoille piti saada myytävää. Brianilla oli kunnianhimoisia suunnitelmia uudeksi albumiksi, eikä tuo projekti valmistuisi jouluksi. Niinpä päätettiin mennä studioon akustisten kitaroiden kanssa lauleskelemaan vanhoja suosikkeja, uusia kiinnostavia biisejä ja sillai niinku.

Alkuperäisellä Partylla juhlijoiden äänet lisättiin jälkeenpäin, mutta tällä tuplalla on vain musiikkia ja keskustelunpätkiä. Jos tästä uutuudesta haluaa saada kuuntelukelvollisen kokonaisuuden, niin suosittelen tekemään soittolistan onnistuneimmista versioista. Samaa biisiä kokeillaan uudestaan ja uudestaan. En minä ainakaan pysty kuuntelemaan samalla istumalla neljää yritystä Hully Gullysta tai Alley Oopista, en edes Beatlesien biiseistä. Eli tämä levy on liian perusteellinen, fanin levyhyllyn koriste-esine.

Boysit eivät esitä muita omia biisejään kuin Little Deuce Coupe ja I Get Around. Jos omia biisejä olisi ollut koko levyllinen kunnolla esitettyinä, niin olisi saatu aikaiseksi unplugged-levy 20 vuotta ennen niiden muotiintuloa. Kuuntelisin sellaista levyä mielelläni ( ekassa blogitekstissäni lisää unplugged-asiaa).

Partylla parhaista vedoista vastaavat Dennis Wilson ja Al Jardine. Dennisin You've Got to Hide Your Love Away on hieno, parempi kuin se mökäämisellä pilattu versio, joka päätyi alkuperäiselle Partylle. Alin Dylan-coverit toimivat myös. Al Jardinehan on Beach Boysien folkmies.

Ehkä teen itsekin sen soittolistan Spotifyhin ja annan musiikille vielä mahdollisuuden. Levyä en ole vielä ostanut, mutta pakko kai se on kokoelmaan hankkia, huoh!

Covereista

Katselin tässä taannoin youtubesta kun joku Amerikan x-factor (kai?) esiintyjä hyppi tasajalkaa God Only Knowsin päällä ja teki siitä "omansa" kuten videota mainostettiin. Huh, se tyttö (tytöttelyä!) huusi biisin läpi perseensä pohjasta, intro ja väliosa oli poistettu ko. sovituksesta, varmaan outrokin (en kyennyt katsomaan/kuuntelemaan sinne saakka). Carl Wilson kääntyili levottomana haudassaan. Tai mistäs minä tiedän, vaikka hän olisi ollut innoissaan. Minä en ollut. GOK:ista oli poistettu kaikki nyanssit ja herkkyys ja korvattu ne huudolla ja siirappijousilla.

Joillain tribuuttilevyllä saman biisin runtelee tekotaiteelliseksi paskaksi Flaming Lips, mutta se tekele on niin säälittävä, etten ilkeä edes sen kummemmin sitä haukkua. Olkoon.

The Beach Boys on itse coveroinut paljonkin biisejä. Muistuupa mieleen BB:n keikka Helsingin Jäähallissa marraskuussa 2006. Tuolloin heillä oli tapana muistella nuoruuttaan esittämällä Doo-Oppia. Jäähallisssa kuultiin edelleen keikkasetissä oleva Why do fools fall in love, jonka soolon jälkeinen acapella-breikki otettiin vielä varmuuden vuoksi uudestaan, että varmasti kaikki huomasivat orkesterin laulukyvyt.
Toisena woppibiisinä oli Gene Chandlerin Duke of earl, jota kohtaan olen lukenut tosifanin ankaraa kritiikkiä. Ei kuulemma pitäisi kuulua BB:n repertuaariin kun eivät ole sitä edes levyttäneet. Minusta Jäähallin vetäisy oli aivan huikean hyvä. Keikan jälkeen varovasti kysyin kaveriltani Vesalta, mitä mieltä hän oli Dukesta. Yksi keikan kohokohta, kuului vastaus vanhalta doowop-fanilta. Jos covereita tehdään "omaksi", se on hoidettava esim. tuohon tyyliin.
Lisää cover-arvioita tulee lähiaikoina. Pitänee kirjoittaa jotain Partyn spesiaalituplacd-julkaisusta, siinähän covereita piisaa.

Dennis ja Lemmy

Joulukuun 28. päivä 1983 Beach Boysien rumpali Dennis Wilson kuoli kuin suomalainen tosiäijä konsanaan: hukkui humalassa. Vuosien alamäki sai ikävän päätöksen.
Dennis on taas ajankohtainen. Hänestä ja Charlie Mansonista on tekeillä elokuva. Traileri löytyy täältä.
https://youtu.be/F5-FLq9Dw74

Denniksestä on paljon anekdootteja. Yksi suosikeistani on 70-luvun lopulta, jolloin Gary Griffin liittyi taustabändiin kosketinsoittajaksi. Tuolloin aloitusbiisinä oli California Girls. Hitaan intron jälkeen alkaa uruilla tit-ti tit-ti jne. Kun Griffin ekalla keikallaan aloitti urkuosuutensa, niin Dennis huusi rumpujensa takaa: " Too fast, you fuck!" Jotta tervetuloa bändiin.

Joulukuun 28. päivä 2015 kuoli Lemmy Kilmister videopelinsä ääreen kuin nörtti konsanaan. Ok ok, Lemmy oli kova jätkä, ei nörtti. Itsenäisyyspäivänä Lemmy näytti ja kuulosti vähän väsyneeltä, mutta ei hän kuolemaa tekevältä näyttänyt. Pidin keikasta kovasti.
Ilta -Sanomien toimittajan mielestä keikan parasta antia olivat Michael Monroen pistäytymiset lavalla. M.M tuli ensin lavalle huuliharppunsa kanssa, päästi parit epävireiset äänet ja sitten kävi lavan takana, neuvotteli Phil Cambellin kanssa ja sai lopulta erinäisten yritysten jälkeen vähän nuotilleen menevää ääntäkin aikaiseksi. Olisiko Michaelille sanottu väärä sävellaji ennen lavalle menoa? Lemmy jotain selitti biisin jälkeen, mutta siitä ei kyllä mitään selvää saanut. Minä ainakin olen yleensä keikkojen kohokohtina pitänyt jotain muuta kuin sähläämistä, mutta makuja on monia...

Ja encoressahan Michael hoiti homman ihan hyvin. Ratikassa matkalla kotiin kuului yhdeltä kanssamatkustajalta tylyä palautetta Michael Monroelle, ei olisi kuulemma tarvinnut Motörheadin keikalle tulla, Lemmyä siellä oltiin katsomassa, kun se vielä on hengissä. Suorastaan profeetallista.
Bomber