No niin, tämä on uutinen! Brian Wilson tulee 13.7 Pori Jazziin Al Jardinen ja Blondie Chaplinin kanssa. Kyseessä siis on jo varsin pitkäksi venynyt Pet Sounds-kiertue.
Kaikki epäluulo ja kyynisyys on nyt poispyyhkäistyä, olo on kuin tosiuskovalla, joka on menossa katsomaan Jeesuksen paluuta. Voi tätä ilon päivää! Hallelujah, sanoisi Leonard! Heti alkoi jännittämään, että pysyyhän se mies hengissä heinäkuulle asti, kun on näitä päinvastaisia (ei ole pysytty hengissä) tapauksia viime vuonna oli useampikin.
Mahtaako Porissa olla tarjolla Brian Vip-paketteja, jonka hankkimalla pääsee kuvaan Brianin kanssa ja soundcheckiin ja saa kasan tarpeellista mainossälää ja elämäkerran nimmarilla. Ja kaikki tämä vain 500 taalaa. Varatililläni on muistaakseni 69 senttiä, joten pieni säästökampanja lienee syytä aloittaa. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Huomenna tähän aikaan Brian Wilsonin Porin keikkaan on yksi päivä vähemmän!
I'm Waiting for The Day!
http://concert.arte.tv/fr/brian-wilson-la-baloise-session
torstai 16. helmikuuta 2017
lauantai 4. helmikuuta 2017
Dean Torrence: Surf City-The Jan & Dean Story
Dean ei varmasti ole käyttänyt haamukirjoittajaa, eikä faktantarkastajaa kirjaansa kirjoittaessaan. Surf Citya lukiessa tulee mieleen, että onko tämä joku "etsi viisi virhettä" tehtävä. Tosin virheet eivät taida jäädä ihan viiteen. Nimet ja vuosiluvut ovat aika usein väärin. Onkohan Elviksen managerin kutsuminen Generaliksi huumoria?
Kirja on oikein viihdyttävä kertomus kalifornialaisesta elämäntyylistä. Lukijaa ei kovin paljoa raskauteta musiikillisilla yksityiskohdilla, vaan esim. ameriikan jalkapalloilu Elvistä ja Memphis mafiaa vastaan saa pitkän ja yksityiskohtaisen kuvauksen. Tuota palloilulajia tuntematon lukija on kyllä aika pihalla. Samoin yhden kiertueen keikkamanagerin vedätyskuvaus saa sivutolkulla tilaa. Ihan hyvä juttu sinänsä.
Surf Cityn-biisin syntyhistorian Dean kuvaa aika tarkasti. Tiedä sitten, miten hyvin tuo kuvaus paikkansa pitää.
Minua hieman häiritsi Deanin tapa kertoa hankalista asioista mainitsematta ns. pahisten nimiä. Levy-yhtiön miehet ovat "suits". Heitä Dean moittii tyhmiksi ja rahanahneiksi pikavoittojen metsästäjiksi. Ja kyllähän moni muukin 60-luvun artisti joutui bisnesmiesten vedättämiksi.
Vaikka kirjan nimi on Jan & Dean Story, niin Jan ei ole pääosassa, tämä kirja kertoo Deanin elämästä.
Mike ja Dean yhteistyö saa melko perusteellisen kuvauksen. Molemmat taitavat olla aika hyvin rahan päälle ymmärtäviä. En tällä kommentilla mitenkään heitä arvostele, totean vain. Minulla on jollain bootlegilla herrojen kaljamainos Be true to your Bud. Ihan hauska.
Jan & Deanin paluu on kiinnostava osuus, en ole siitä paljon lukenut. Janilla oli paha kokaiiniongelma ja aivovaurion aiheuttama äo-lukema 68 (Deanin ilmoittama luku), jotka aiheuttivat hankalia tilanteita kiertueilla. Sotku ratkesi lopulta niin, että Jan meni Deanin pakottamana vieroitukseen ja Deanista tuli pomo ja omistaja ja Janista kuukausipalkallinen laulaja. Näin mentiin vuoteen 2004, jolloin Jan kuoli.
Bob Greenen When We Get to Surf City on hyvä oheislukemisto Deanin kirjalle. Green on lehtimies, joka keikkaili satunnaisesti Janin ja Deanin kanssa 90-luvulla. Green kertoo keikkailusta ehkä paremmin kuin kukaan, joiden juttuja olen lukenut. Erityisesti mieleeni on jäänyt kertomus Janista kuuntelemassa omia biisejään lentokoneessa ja laulamassa siinä samalla mukana, koska hänen oli aina ennen keikkaa opeteltava omien biisiensä sanat uudestaan. Ja hemmo teki sitä yli 20 vuotta!
Kirja on oikein viihdyttävä kertomus kalifornialaisesta elämäntyylistä. Lukijaa ei kovin paljoa raskauteta musiikillisilla yksityiskohdilla, vaan esim. ameriikan jalkapalloilu Elvistä ja Memphis mafiaa vastaan saa pitkän ja yksityiskohtaisen kuvauksen. Tuota palloilulajia tuntematon lukija on kyllä aika pihalla. Samoin yhden kiertueen keikkamanagerin vedätyskuvaus saa sivutolkulla tilaa. Ihan hyvä juttu sinänsä.
Surf Cityn-biisin syntyhistorian Dean kuvaa aika tarkasti. Tiedä sitten, miten hyvin tuo kuvaus paikkansa pitää.
Minua hieman häiritsi Deanin tapa kertoa hankalista asioista mainitsematta ns. pahisten nimiä. Levy-yhtiön miehet ovat "suits". Heitä Dean moittii tyhmiksi ja rahanahneiksi pikavoittojen metsästäjiksi. Ja kyllähän moni muukin 60-luvun artisti joutui bisnesmiesten vedättämiksi.
Vaikka kirjan nimi on Jan & Dean Story, niin Jan ei ole pääosassa, tämä kirja kertoo Deanin elämästä.
Mike ja Dean yhteistyö saa melko perusteellisen kuvauksen. Molemmat taitavat olla aika hyvin rahan päälle ymmärtäviä. En tällä kommentilla mitenkään heitä arvostele, totean vain. Minulla on jollain bootlegilla herrojen kaljamainos Be true to your Bud. Ihan hauska.
Jan & Deanin paluu on kiinnostava osuus, en ole siitä paljon lukenut. Janilla oli paha kokaiiniongelma ja aivovaurion aiheuttama äo-lukema 68 (Deanin ilmoittama luku), jotka aiheuttivat hankalia tilanteita kiertueilla. Sotku ratkesi lopulta niin, että Jan meni Deanin pakottamana vieroitukseen ja Deanista tuli pomo ja omistaja ja Janista kuukausipalkallinen laulaja. Näin mentiin vuoteen 2004, jolloin Jan kuoli.
Bob Greenen When We Get to Surf City on hyvä oheislukemisto Deanin kirjalle. Green on lehtimies, joka keikkaili satunnaisesti Janin ja Deanin kanssa 90-luvulla. Green kertoo keikkailusta ehkä paremmin kuin kukaan, joiden juttuja olen lukenut. Erityisesti mieleeni on jäänyt kertomus Janista kuuntelemassa omia biisejään lentokoneessa ja laulamassa siinä samalla mukana, koska hänen oli aina ennen keikkaa opeteltava omien biisiensä sanat uudestaan. Ja hemmo teki sitä yli 20 vuotta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)