Mike Love orkestereineen Spotifyssa

 Mike julkaisi viikko sitten ep:n Spotifyssa. Kuusi biisiä studiolivenä. Mike ei voi julkaista musiikkia The Beach Boysina, joten omalla nimellä mennään. Soittajat on toki tuttuja keikoilta. 

Miken ääni on käheä ja vapiseva, mutta vireessä. Olisikohan pientä viilausta tehty tietokoneella? Oikeilla keikoilla Mike on laulanut kesän aikana vähän sinne päin aika usein. Biisilista on tuttua keikkakamaa, ei yllätyksiä. Mike ja Ike kuuluvat hyvin, muiden osuus jää aika taustalle. Bruce erottuu Cali Girlsin lopussa, muuten ei. Nämähän löytyvät Youtubestakin ja kyllä mikeissä on äijää hoilaamassa, se vaan ei oikein erotu. Kuka lie miksannut? Soundi on erinomainen, mutta vaikea erottaa soitosta mitään erityisempää innostusta. Jos Scott olisi ollut tästä vastuussa, olen varma, että lopputulos olisi ollut parempi.

Alin keikat Brianin bändin kanssa ovat olleet kiinnostavampia. Settilista on aika poikkeuksellinen Love Youn vuoksi. Al voisi tulla Kulttuuritalolle tai Savoyhin, heti menisin katsomaan. Joopa joo, mahtaa tulla...

Niin. Kaikki merkittävät henkilöt ovat sanoneet sanansa Brianin kuolemasta. Minulla ei ole siihen lisättävää. Sen voi sanoa, että The Beach Boys Fun Fun Fun-klubin Suomen jaoston Helsingin osaston johtokunta kävi Löylyssä pitämässä muistotilaisuuden Brianille. Tilaisuus oli onnistunut.

Laitetaan tähän vielä lopuksi tunnelmointia Brianin keikalta Tukholmasta vuodelta 2004:

Raportti Brian Wilsonin konsertista 7.8.2004 (Cirkus, Tukholma)

Innostunutta odotusta tuntui ympäri Cirkusta. Takana istuvat miehet vaittelivät milloin Beach Boys esiintyi ekan kerran Tukholmassa, toinen kannatti vuotta -66, mutta toinen oli vuoden -64 kannalla (-64 on oikea vastaus). 64-mies oli kaiken lisäksi ollut keikkaa katsomassa. Ei siis mikään teinipoika, kuten ei ollut suurinosa muustakaan yleisöstä. Kun lava meni pimeäksi, yleisö alkoi huutaa ja taputtaa, eikä siitä oikein loppua tullut koko keikan aikana, huuto korkeintaan koveni.

Konsertti alkoi unplugged- meiningillä, Wilson keskellä, muut puoliympyrässä ympärillä. Brianilla oli sanat nuottitelineessä. Ekana Surfer Girl, sitten Wendy, Add Some Music To Your Day, Good To My Baby, Please Let Me Wonder, todella hyvä versio niinkin triviaalista biisistä kuin Drive-In. There’s No Other Like My Baby tuli säkeistön mittaisena ja homma loppui accapellaan And Your Dreams Come True, jossa B.W ei laulanut. Lava pimeäksi, äijät vaihtoivat asemia samalla kun lauloivat You’re Wellcomea, josta siirryttiin Sloop John B:hen ( kertosäe vain kahdesti, kuten Live In Londonilla). Seuraavina tulivat Dance, Dance, Dance, How Can We Still Be Dancin, jossa Brian lauloi Eltoninkin osuudet, California Girls, Darlin’, God Only Knows( käyrätorvi ja viulut),Wouldn’t It Be Nice.

Tässä vaiheessa Brian sanoi kahden seuraavan biisin olevan omistettu hänen edesmenneille veljilleen. Forever (aivan uskomaton, mahtava yms.) ja Soul Searchin’, joka on uudelta levyltä toinen suosikeistani (Desert Driveä eivät soittaneet). City Blues claptonit hoiti toinen kosketinmiehistä, Scott Bennett.

Brian selitti, että seuraava biisi muuttuu rockimmaksi alun jälkeen. Hän soitti ensimmäisen kerran konsertissa koskettimiaan ja Taylor Mills lauloi (ei sanoja) ja biisi muuttui Marcellaksi. Nyt voluumi oli jo aika kova. Brian lähti biisin lopussa lavalta ja muut seurasivat perastä. Foskett ilmoitti, että pidetään pieni tauko. Soittoa oli kestänyt 1 h 8 min.

Soittopuoli hoitui eri periaatteella kuin Maccalla; soittimet olivat oikeita, thereminkinoli mukana. Oman bändinsä (9 henkilöä) lisäksi lavalla olivat Stocholm Strings and Horns, kolme torvensoittajaa, kaksi sellistiä ja kolme viulistia. Nämä soittajat tulivat ja menivät tarpeen mukaan.Välillä tuntui, että olen aivan halvauksen partaalla, kun soitto kuulosti niin hyvältä. Tätä musiikkia ei ole koskaan esitetty livenä näin taidokkaasti. Nopeat biisit vedettiin kovalla tempolla, ei mitään lepsuilua.

Jos eka puoliaika vaikutti mahtavalta, niin seuraavaksi homma nostettiin taas uudelle tasolle: Smile kokonaan. Tiesinhän minä, että se tulee, mutta silti… Miten mikään bändi voi soittaa niin? Aivän käsittämätöntä. Minulla oli välillä vaikeuksia tunnistaa biisejä, kun ne olivat valmiita, eivätkä pelkkiä fragmentteja.

Smilen biisit: Our Prayer, Heroen And Villains (alkoi how I love my girl-osiolla, siälsi In the cantinan), Do You Like The Worms, Barnyard, Old Master Painter/You’re My Sunshine, Cabin Essence (nämä kaikki biisit tulivat saumattomasti putkeen), Wonderfull,Child Is Father To The Man, Surf’s Up, I’m In The Great Shape (nämä taisivat mennä putkeen, täytyy tarkistaa kun levy ilmestyy),Workshop ( Foskett sahasi puupalikkaa, kaikki kolistelivat työkaluilla ja ties millä vermeillä).

Wegetables/Mama Says, Holiday, Wind Chimes, Mrs. O’Leary’s Cow eli Fire (palomies rekvisiittaa käytettiin, viulisteilla palokypärät ja pari torvensoittajaa heilui letkun kanssa), Cool Water, Our Pryerin pätkä ja Good Vibrations ainakin osittain Tony Asherin sanoilla, muitakin eroja oli julkaistuun versioon.

B.W soitti jossain vaiheessa koskettimilla Smilen teemaa (H&V:n kertosäe) ja Worshopissa jotain pilliä.

Lava tyhjäksi ja encorea odottamaan. Yleisö seisoi tässä vaiheessa ja pysyi pystyssä ekan encoren ajan. Do It Again, I Get Around, Help Me Rhonda (alku muistutti -74 liveversiota, mutta taustalaulut olivat mukana), Barbara Ann ( B.W otti basson, soitti vain perusääniä, en tiedä oliko basso kiinni vahvistimessa) Surfin’ USA ja Fun Fun Fun (B.W koskettimien äärellä). Yleisö oli innoisaan, minä myös.

Taas huudettiin aikamme ja bändi tuli takaisin. Brian sanoi, että enää ei tule rockviisua vaan rauhallisempaa kamaa ja viimeisenä biisinä tuli Love&Mercy, ilman sanatonta väliosaa, sillä ylimääräisellä säkeistöllä, joka ei ole studioversiossa. Soittimia oli niukasti käytössä, vain piano ja basso, muistaakseni.

Keikan jälkeen jäimme vaimon kanssa pihalle notkumaan (Hotellimme oli 10 metrin päässä Cirkuksesta). Menin sivuovelle kynän ja paperin kanssa. Muutama muukin toiveikas siinä oli. Ensin ovesta tuli Jeff Foskett, joka meidät nähdessään totesi: ”No way,it’s not gonna happen”. Brian tuli perässä, sai jonkun hemmon ohjelmakirjasen eteensä, kirjoitti nimmarin ja sanoi: ”Sorry, that’s all I can do now”. Seurasin tilannetta metrin päästä. Jäyhään suomalaiseen tapaan toljotin tuppisuuna kun ruottalaiset kilvan kehuivat ja joku jopa taputtikin Briania. Joku nuori mies, jonka Auli arveli olevan suomalainen, pyysi Briania sainaamaan Pet Soundinsa, joka ”Is the Best record in the world” Se tehosi ja nimmari rapsahti. Brian nousi pikkubussiin. Joku englantilainen tyyppi ojensi Brianille lahjaksi American Springin vinyylisinkun, ”You produced that, remember?”. Bussi lähti, se siitä.

Hämmästelimme sitä, että turvatoimia ei juuri ollut. Siinä me sekopäät pyörimme Brianin ympärillä, eikä kukaan pamputtanut meitä. Keikallakin videoitiin ja filmattiin kameroilla siellä sun täällä. Voi kun olisi ollut joku laite, jolla äänittää. Kamerakin oli hotellihuoneessa.

Tähän loppuun kirjoittelen vielä hajahuomioita yms. kommentteja.

Meillä oli hyvät paikat n. 20 metrin päässä lavasta. Kaikki näkui ja kuului. Vaimo sanoi, että se oli niin kaunista, että tippa tuli silmään. Näin oli. Vaimo on joutunut kuuntelemaan harvinaisempaakin Beeach Boysia, joten Smilekin oli tuttu juttu hänelle.

Ennen reissuun lähtöä juttelin naapurin rouvan kanssa ja hän arveli, että konsertti taitaa olla kesäni kohokohta. Minä taas arvelin, että kyseessä saattaa olla elämän kohokohta ja kyllä se olikin. Kyllähän elämässä tietty on muitakin hyviä hetkiä ollut, mutta tämä oli spesiaalia. Olen kohtuullisen tosissaan oleva fani, joka on nähnyt BB:n kahdesti ja nyt vielä Brian Wilsoninkin. Katson olevani todella onnekas tässä suhteessa.

On täysin mahdotonta sanoa mikä oli konsertin hienoin hetki, tuntui, että suvantovaiheet puuttuivat täysin. Maccalla oli joukossa hetkiä, joista en nyt ihan innoissani ollut. Nyt oli kysessä yli kaksi tuntia silkkaa nautintoa.

The Beach Boys dokumentti Disney plussalla

 Katsoin dokkarin heti kun se ilmestyi. Viikon verran on ollut aikaa sulatella näkemäänsä. Alanko minä vanhemmiten pehmetä kun tästäkin tuotteesta tykkäsin kovasti? Voi olla. Kyllä minä tajuan ihan hyvin, ettei tässä esitetä kaikkea mahdollista ja asioita voisi katsoa jostain muustakin näkökulmasta, mutta minusta kokonaisuus on hyvä eli noin 8. Osa puhuvista päistä on vähän epäolennaisia, kuten Don Was. Ei hänellä ole enää uutta sanottavaa.

 Kotifilmien pätkät on kiinnostavia, eikä minua häirinnyt sekään kun Carl oli yhdessä pätkässä "vasenkätinen". Forumilla joitakin tuntui häiritsevän kaikki mahdollinen, jopa ne asiat, joita filmissä ei edes ollut. Mike sai asiansa sanottua, mutta ei hän sanellut kaikkea. Al ja Bruce olivat myös hyvin esillä ja yllättäen myös Dave Marks. Brianin haastattelupätkät oli vanhoja. Carl ja Dennis olivat arkistopätkillä saatu hyvin tarinaan mukaan. 

Kaikkia ikäviä asioita ei muisteltu. Murryn ikävät puolet esiteltiin aika selvästi, mutta myös se puoli, että Murryn ansiosta bändi pääsi esille ja levyttämään. Mike pääsi sanomaan krediittiensä ohittamisesta. Brianin huumeidenkäyttö oli esillä paljon. Dennisin ja Carlin kuolemat sivuutettiin. Ihan kuin TBB by TBB, dokkarissa jätettiin käsittelemättä suurin osa aikajanasta. C50 ohitettiin myös ja lopun kokoontuminen Paradise Covessa vaikutti vuosikymmenien jälkeiseltä reunionilta.

Ainoa moitteen sana liittyy tuohon loppukohtaukseen. Ukot veisasivat siellä kolme biisiä, mutta yhtää ei päätynyt dokkariin. Vain laseja kilistellään lyhyesti. Paha pettymys! Olin valmistautunut lauluihin tai edes yhteen tai edes pieneen pätkään. Jospa joskus tulisi bonusmateriaalia?

Dokumentin soundtrackille on päästetty viimeisen biisin vetämään joku Reiska Randon tai mikä lie. Kamala pökäle, en jaksanut loppuun kuunnella. Miksi, oi miksi? Muutenkaan levyllä ei ole mitään, jota minulla ei jo olisi. Voin minä sen Spotifysta kuunnella, jos siltä joskus tuntuu.

Mike ja Bruce olivat 11.5. Lontoossa Waterstonella jakamassa nimmareita TBB by TBB-kirjaan. Yritin vähän ehdotella kotona pientä Lontoon reissua, mutta en saanut vastakaikua. Mulla ei ole Brucen nimmaria.

Ei tullut Euroopan kiertuetta tälle kesällä. Stagecoachilla esiintyessään viime kuussa Miken ääni oli aika huonona, pahasti meni nuotin viereen pari ekaa biisiä ja sitten armahdin itseni ja lopetin kuuntelun.

Tämä teksti oli numero 100. Saa nähdä, vieläkö sanottavaa piisaa.

The Beach Boys By The Beach Boys

 Kansanpainos tuosta järkäleestä on ilmestynyt. Painoa on jotain kaksi ja puoli kiloa. Tämän kirjan leppoisa lueskelu sängyssä aiheuttanee vatsalihasvaurion. Minä ainakin olen lukenut kirjaa niin, että se on pöydällä tai sohvalla. Adlibris myi ko. kirjan edulliseen 45€ hintaan ilmaisella toimituksella. Deluxe-versioon verrattuna noin 95% alennus. 

Teos on hieno kuin mikä. Joku valitti EH:ssa kuvien resoluutioista ja harvinaisten otosten vähäisyydestä. Minulla on ihan eri näkemys. Resoluutiot eivät merkkaa minulle niin paljon, saan kuvista ihan hyvin selvää ja ainakin minulle ennen näkemättömiä kuvia on riittävästi. En minä sitä paitsi välttämättä  muista, olenko jonkun kuvan nähnyt vai en. Hyviä kuvia siis.

Kannessa ei ole kuvaa eikä mainintaa David Marksista, eikä Blondie Chaplinista ja Ricky Fataarista. Edellä mainitulla keskustelupalstalla joku vertasi Davidia Pete Bestiin. Pete Best ei soittanut Beatlesin viidellä ekalla albumilla. No, David & kumppanit saa kirjaan muutaman kommentin, muuten äänessä on loput pojista, Bruce ihan runsaasti.

Kirja loppuu vuoteen 1980. Ketäpä loput 44 vuotta kiinnostaisikaan. Howie Edelson selitti lopetusvuotta jossain haastattelussa ja kaipa hän tiesi mistä puhuu.

Kirjan tarina järjestyy kronologisesti levytysten ympärille, pojat kertovat mitä nyt sattuvat muistamaan. Carl ja Dennis luonnollisesti osallistuvat vanhojen haastattelujen muodossa. Kuvia on studiosta, keikoilta, protilaisuuksista jne. Mitään kovin mullistavaa uutta tietoa ei taida olla, tosi ikävät asiat jätetään vähemmälle ja keskitytään hyviin juttuihin.

Kaikenlaiset popparit yms. tyypit pääsevät joissain väleissä muistelemaan omaa valaistumistaan ja kehumaan Boyseja. Minulta ei jostain syystä kysytty kommenttia, mikä lie vahinko päässyt käymään.

Kun nyt kirjoista on puhe, niin mainitaan David Leafin kirjan uudelleen tuleminen päivitetyssä muodossa. God Only Knows: The Story of Brian Wilson, the Beach Boys & the California Myth. Jos nimi on pitkä, niin sivujakin on lähes 500. Minulla on teoksen kasariversio hyllyssä ja arvelin, etten uutta painosta osta. Lomalla Lontoossa uusi versio kuitenkin kutsui Warerstonen hyllystä sen verran tehokkaasti, että lankesin. En ole vielä lukenut, mutta asialliselta päivitykseltä vaikuttaa, otan kesälomalukemistoon. Leafilta tulee muuten syksyllä Smile-kirja, siis sekä alkuperäinen, että 2004 versio ovat sisältönä. 

Vähän jos asian viereen mennään, niin huomasin, että Genesis on julkaissut Buddy Hollysta samanlaisen tiiliskiven kuin BB:sta. Peruskirja maksaa euroissa n. tonnin, Ron Woodin BH-taiteella ryyditetty lähemmäs neljä donaa ja luthier-versio 11 tuhatta. Tuo viimeinen paketti sisältää reproduction Buddyn akustisesta Gibsonista. Jos nyt jonkun tekee mieli ostoksille, niin kaksi viimeisintä pakettia on loppuunmyytyjä. Kaikilla ei ole kovin niukka budjetti musaharrastuksen parissa. Se ihan tavallisin kirja on Roger Daltreyn ja Pete Townsendin signeeraama. Daltrey on tämän idean isä, siksi. Osa tuotoista käytetään syöpäsairaiden nuorten hyväksi.

Minulla on cd:n kannessa Joe B:n, J.I:n ja Sonny Curtisin nimmarit. Arvostan ne korkeammalle kuin The Whon herrojen.

Jos Buddy kirjasta tulee kansanpainos ja samassa hintaluokassa kuin BB-kirja, niin ehkä... Mallisivujen perusteella vaan näyttää siltä, että fanipoikain kuvia ja mielipiteitä on aika paljon.

Vielä enemmän asia viereen: suomalaiset alan miehet ja nainen ovat julkaisseet cd:n Buddy Hollyn 65-vuotiskuolinpäivän muistoksi. On muuten kova julkaisu! Luulen, että paras Buddy Holly tribuutti ikinä! Koska tässä pitäisi olla BB:sta kyse, niin en ala ruotia sen enempää, mutta sen vielä sanon, että levyllä oleva versio Girl on My Mindista on parempi kuin originaali. Hyvä Suomi!

Brian Wilsonilla on dementia

 Tyly otsikko. Vaikka omat isovanhemmat ja vanhemmatkin saattavat dementoitua, niin tätä vaihtoehtoa en ollut koskaan ajatellut Brianin osalle. Kuusi vuosikymmentä mielenterveysongelmia ja nyt sitten tämä. Olin pari viikkoa hautonut Brianin vaimon kuolemasta kirjoittamista kun eilen tuli dementiauutiset. Huonoja uutisia putkeen. Brianin oireet ovat todennäköisesti vaivanneet jo puolitoista vuotta sitten, kiertue ei kulkenut ja jäi kesken. Melinda oli Brianin edunvalvoja ja hänen kuoltuaan Brian sai uuden ja samalla ilmoitettiin sairaudestakin. Tiedotteen mukaan Brian jatkaa projektiensa parissa. Voi olla, ettei juuri valmista tule tai mistäs minä tiedän. Jotensakin masentaa joka tapauksessa. Minulla on 40 vuotta Beach Boys fanittamista takana ja tietyllä tavalla olen tottunut asioiden pysyvyyteen, vaikka aika kuluu ja kukaan ei nuorene.

https://www.bbc.com/news/entertainment-arts-68315147

 Mike ja Bruce aloittavat kohta tämän vuoden keikat. Euroopan keikkoja ei ole listassa, mutta kesäkuussa olisi parin viikon slotti tyhjänä. Luultavasti eivät tule, kai niitä lippuja jo pitäisi olla kaupan. Mmm, vieläkö lähtisin keikalle? Tämäkään tilanne ei jatku ikuisesti, joten pitäisihän sitä mennä. Paikkana saisi olla Royal Albert Hall tms., en ehkä lähde enää perusulkoilmakeikalle, ellei ne tule Suomeen. 

Tällä hetkellä minua kummasti lohduttaa se, että lähdin katsomaan Briania Tukholman Smile-keikalle. Hyviä muistoja

Katsaus 23

 Spotify lähetti taas vuosikatsauksen. Eniten kuuntelemani bändi oli The Beach Boys. Aika yllättävä tulos. No, okei, ei ollut yllättävä. Kuuntelin myös 702:ta muuta artistia. Osaa en tosin kuunnellut vaan koira kuunteli jotain koiranrauhoitusmusaa yksin ollessaan. Pitäisi kai kysyä hänen mielipidettään, jotta oliko hyvää kamaa.

Sail On Sailor-boxia tuli kuunneltua aika paljon ja jopa ostin muutama viikko sitten boxin Levyikkunasta kun sen sai hintaan 39,90€. Marraskuun alussa hinta oli Amazonillakin satasen kalliimpi, sitten kaikki joukolla pudottivat hintaa. Toivottavasti joku muukin osti. Tälle vuodelle ei tullut liveboxia tms. Olisiko ollut niin, että SoS:n myynti oli liian laimeaa? Ehkä Spotifyhyn ilmestyy päiväksi joku pläjäys, joka sitten poistuu odottamaan parempia aikoja. Onpahan tekijänoikeudet turvattu vuosiksi eteenpäin. Ostin muuten toisenkin SoSin eli Sounds Of Summerin uusia miksauksia sisältävän version. Se maksoi kympin. En ole vielä kuunnellut. Epäilen, etten huomaa kovin suuria eroja alkuperäisiin.

Sen sijaan huomasin selvän eron kun hankin The Cricketsin Chirping Crikets-levyn, jolla on mono -ja stereoversio sekä kolmantena versiona tekoälyn avittamana ilman taustakööriä versio. Se on kova! Oh Boy, Maybe Baby ja Looking for Someone to Love ovat erityisesti hyötyneet kuoron poistosta. Osa balladeista taas kuulostaa käsittelyn jälkeen demoilta (hyviltä sellaisilta). Rollercoaster Records on tehnyt kulttuuriteon. Beatlejen viimeinen biisi sai samantapaisen käsittelyn. Mitään ei lisätty, mutta poistettiin turhat äänet. Kohinalla ja taustakuorolla on tietysti hieman eroa. Buddy ja pojat olivat aikoinaan negatiivisesti yllättyneitä kun kuulivat Pettyn jälkilisäykset. Jerry Allison oli mukana uutuutta tekemässä, mutta hän ei ehtinyt kuulla lopullista levyä.

Boyseista on tubeen tehty paljonkin erilaisia tekoälyveivejä, osa on ihan kamalia, osassa on joku idea, mutta en minä halua kuulla kun BB:lta kuulostava tekoäly veisaa. Ei iske, ei.

BB uutiset on viime aikoina olleet vähäisiä, en ole oikein innostunut kommentoimaan. Myönnän, että keväinen miehistönvaihdos otti koville. Christian Love sanoi jossain haastattelussa, että Cowsill osasi olla välillä hankala ihminen ja Tottenille tuli ääniongelmia. Jaa. CL julkaisi kesällä levyn, joka on kohtuullisen tylsä. Pari kuuntelukertaa riitti minulle.

Youtubesta  kun olen uuden kokoonpanon edistymistä seurannut, niin sanottava, että syksyn puolella homma alkoi toimia. Settilistat ovat kuitenkin aika mielikuvituksettomia, Brian E ei ole ottanut kehiin mitään poikkeavaa, vaan samalla kaavalla mennään. Ei edes sitä hidasta CG introa, jonka perään Stamos on haikaillut. Olen Stamoksesta sanonut pahasti useinkin, mutta hän kirjoitti ystavästään Jeff Foskettista kauniisti, joten voin hieman perua pahoja puheitani. Silti toivon, että jos vielä joskus pääsen keikalle, niin Stamos olkoon jossain muualla.

Keikalle pääsystä ei ole mitään tietoa, Eurooppaa ei näy vielä keikkalistalla. Jos haluaisi jotain muuta kuin perussetin, pitäisi varmaan päästä RAH:iin.

Jeff Foskett

 Sain juuri tietää, että Jeff Foskett on kuollut. 

Ensimmäisen kerran näin Jeffin nimen Beach Boys Stompista, vuonna -87 luulisin. Lehdessä oli arvio tuon vuoden Wembley Arena keikasta. Jeff oli tuolloin ollut bändissä jo viisi vuotta, mutta eihän kasarilla Suomessa saanut tietää juuri mitään. The Timesin toimittaja omassa keikka-arviossaan luuli Jeffiä Brian Wilsoniksi, joten ei paremmissakaan piireissä välttämättä mitään tiedetty.

Ensimmäisen kerran näin Jeffin livenä 2004 Tukholmassa Smile-kiertueella. Voi mahoton, miten hän lauloi! Karvat nousivat käsissä pystyyn ja selkäpiissä kihelmöi. Tietysti koko Brianin bändi lauloi hienosti, mutta Jeffin ääni oli ylimaallinen, Brian Wilson-kanavointia parhaimmillaan. Ennen keikkaa arvelin, ettei kameraa kannata ottaa mukaan kun ei mene sisäänpääsytarkastus sitten läpi. No, järkkäreitä ei kamerat kiinnostaneet. Keikan jälkeen olisin saanut hyviä kuvia Brianista ja Jeffistä takaovella jos olisi kamera ollut. Kännykameraa en omistanut ja huonoja ne silloin olivatkin.

Toinen kerta oli Berliinissä 2012 50-vuotiskiertueella. Vaikka BB oli pääosassa, Jeffin panos kokonaisuuteen oli olennainen, niin loistavaa hänen laulunsa oli.

Kun Jeff palasi Boyseihin, en onnistunut näkemään sen ajan keikkoja. Vuoden -19 Albert Hall keikan aikaan hän oli jo sairastunut. Vaikka Ike on hyvä BB:n falsettihommissa, ei hän soundaa yhtä hyvälle kuin Jeff. 

Ei tästä ole kuin kuukauden verran kun katsoin tubesta pätkän, jossa Jeff oli mukana Anderssonin syöpäklinikan tukikonsertissa. Hän jopa lauloi pätkän Warmth of The Sunia syövän korventamalla äänellään. Ei hän näyttänyt kuitenkaan kuolevalta mieheltä.

Jeffiä ei unohdeta.

Kahuna Surfers: Kahuna Wave

 Jotain ihan muuta etsiskelin Spotifysta kun törmäsin Kahuna Surfersiin. Olen levyä sen verran jo kuunnellut, että se ansaitsee tulla arvioiduksi. Voi olla, että ruotsalaisen surfpunk-orkesterin arvio ihan ole tämän blogin ydinaluetta, mutta läheltä liippaa.

Levyllä on kymmenen biisiä, joissa lauletaan surffaamisesta, kesästä ja Havajista eli ihan tutulta vaikuttaa aihepiirin valinta. Ainoa ns. hidas biisi on The Non Surfer, jossa on hieman The Warmth of The Sun lainausta, ainakin plussasoinnun osalta. Muuten mennään aika reipasta tempoa. Pääasiallinen solisti on Andy Corona, kaksi biisiä laulaa kosketinsoittaja Chincilla Vanilla. Muilla heeboilla on myös artistinimet. Basisti Johnny Weekend hoitaa myös falsetit ja hyvin hoitaakin. Hänen taustalaulunsa erottuu selvästi, mutta muiden jää vähän liikaa taustalle. Viimeisessä viisussa, Goodbye Hawaiissa, on pieni acapellabreikki, jossa huomaa selvimmin, että onhan siellä taustalla muitakin laulajia. Ko. biisi on muuten levyn paras, vaikka hyviä on muutkin. Yhtään biisiä ei tee mieli jättää välistä, puoli tuntia vierähtää rattoisasti jalka vipattaen.

https://www.kahunasurfers.com/

John Bolton on nyt rummuttanut Miken bändissä pari kuukautta. Laulamaankin hän on päässyt. Ei hän laulajana ole Cowsillin veroinen, mutta ei ihan huonokaan. Oudolta vaan näyttää videot kun on eri mies rummuissa. Boysit esiintyi Hollywood Bowlissa ison orkesterin kanssa jokunen päivä sitten. Ihan olivat iskussa. Stamos oli taas heilumassa lavalla ja kun hän rumpaloi, niin Bolton heilutteli shakeria. Oliko Cowsillin kanssa erimielisyyttä rumpuhommista? Silminnäkijähavaintojen mukaan pientä ärsyyntymistä näkyi viime kesänä Hollannissa (EH-foorumilta luin). Bolton on jollain lailla Stamoksen löytö. Cowsill sanoi Facessa, että lähtö tuli kun suuntaa haluttiin uudistaa. En ole kyllä mitään muutosta huomannut biisilistassa, sovituksissa tms. 

Uusimmassa ESQ:ssa keskitytään The Beach Boys-levyyn. Haastateltavana on mm. tuottaja Steve Levine, jonka aiemmistakin haastatteluista olen kovasti tykännyt. Muisti pelaa ja mielenkiintoisia yksityiskohtia paljastuu. Minäkin innostuin pitkästä aikaa ko. levyn kuuntelemaan. On kyllä niin kasaria edelleen, mutta ei täysin paha.Hyviä biisejäkin on seassa, jos vain soundeista pääsee ylitse.

Seuraavassa ESQ:n numerossa jatketaan aiheesta ja haastateltavana on mm. Jeff Foskett.