Redditissä veikkaillaan uuden tekijänoikeusjulkaisun ilmestyvän perjantaina 13.12. Sisältö on ilmeisesti vuoden -69 tavaraa. Sen sijaan Sunflower-boksi ilmestyy helmikuussa. Al tässä taannoin keikalla vihjaili moisesta paketista. Siis ensimmäinen julkaisu vain diginä ja toinen fyysisissä muodoissa. En olekaan boksia ostanut sitten Smilen, kun en pitänyt tarpeellisena hankkia taas uutta Pet Soundsia. Sunflower on yksi lempilevyistäni, joten kai se hankintaan menee, mikäli hinta ei ihan kohtuuton ole.
Jeff Foskettilta tuli ulos uusi soololevy, Voices. Siinä on viime aikojen demojen yms. pohjalta kokoon saatettu tuotos, joka sisältää useita BB-biisejä (ja Miken!). Foskett laulaa hienosti, ja jotenkin minä pidän tästä levystä, vaikka en tiedä kuka tarvitsee vielä uusia versioita esim. Good Vibesista.
Voices jäänee Jeffin viimeiseksi levyksi, koska hänellä on parantumaton kilpirauhassyöpä. Äänihuulet on paskana, ja vointi on muutenkin Houstonissa 11 päivän välein toistuvien hoitojen varassa. Ekassa sairaalassa Jeffille annettiin aikaa toukokuuhun, mutta nykyiset tohtorit lupaavat vuosia. Jeff on ajoittain keikkaillut Boysien kanssa pelkkänä kitaristina hoitojen väleissä.
Aina luotettava vinkkimieheni lähetti linkin Hämeenlinnan sanomien sivulle. Jutussa kerrattiin vuoden -69 Parolan keikkaa ja vähän muutenkin BB-historiaa varsin asiantuntevasti. Artikkelin lopussa todetaan näin: ”Vuonna 1969 Parolassa yhtyeen nähneet ehtivät mukaan viimeiseen aaltoon, jossa Beach Boysin alkuperäinen kokoonpano oli suunnilleen voimissaan.”
No jaa. Yleisesti Beach Boysien parhaana livebändiaikoina pidetään 70-luvun alkuvuosia. Toinen lainaus:”Kaikista vaikeuksista huolimatta juhannusjuhlien yleisö kuitenkin todistamaan jotain legendaarista, hetkeä ennen tuhoa.”
No jaa, taas. Aika dramaattisesti sanottu bändistä, joka on vieläkin olemassa (joo, kaikki eivät ole samaa mieltä). Olisiko tuhoutunut bändi pystynyt tekemään Sunflowerin tai nousemaan American Bandiksi? Ei olisi.
Perjantaita odotellessa.
keskiviikko 11. joulukuuta 2019
torstai 19. syyskuuta 2019
Tenho Immonen: The Beach Boys, Kalifornian bändi
Beach Boys kirja suomeksi! Tätä piti odottaa aika kauan. Tuntui ihan oudolta lukea tutuista jutuista niin, ettei kertaakaan tarvinnut miettiä, että mitäs se tämä sana tarkoittaakaan jne.
Joskus kauan sitten harkitsin itsekin moiseen projektiin ryhtymistä, mutta realismi voitti. Ei minusta olisi ollut moiseen. Immosesta sen sijaan oli. Vaan omakustanteella! Miten ihmeessä tämä ei kelvannut millekään kustantajalle? Kyseessä on kuitenkin Usan merkittävin 60-luvulla aloittanut bändi. Suomi on tietty maa, jossa Beach Boys-keikka on peruuntunut ainakin kolmesti. Ehkä täällä ei ole potentiaalisia kirjanostajia riittävästi.
Kalifornian bändi on kirjoitettu kirjallisen lähdemateriaalin perusteella eli ei uusia haastatteluja. Lähteinä on alan perusteoksia, Leafin kirja yms. Myös Gainesin tekele on lähteenä. Gaines kirjoittaa melkoista paskaa välillä, mutta viisaammat ovat sanoneet, että Gainesin kuvaus BB-bisneksistä on aika paikkansapitävä. Sitä paitsi minä luin Gainesini joskus 30 vuotta sitten, joten paha on tässä junassa istuessa lähteä minnekään Gainesia muistelemaan.. Enkä jaksaisi muutenkaan.
Ainoa pahempi puute lähteissä on James B. Murphyn Becoming The Beach Boys 1961-1963 puuttuminen. Kyseinen teos selvittää varsin perusteellisesti alkutaivalta. Esim. Al ja David olivat bändissä yhtäaikaa monta kuukautta, Al epävirallisemmin, vaikka soittikin levyillä ja keikoilla bassoa. Friikeille löytyy Stephen McParlandin Inception and conception, joku on ennättänyt jo neljänteen painokseen kaivellen kaikkia mahdollisia yksityiskohtia. Nuo kaksi kirjaan kun lukee, tietää enemmän kuin tarpeeksi.
Pidin erityisesti kirjan loppupuoliskosta, kun Immonen kertoo bändin myöhemmistä ajoista. Luonnollisesti huippuvuodet painottuvat, mutta muistakin ajoista on mukava lukea.
Tähän väliin hieman niuhotan. Ensimmäinen huomio ei koske edes Boyseja vaan Beatlesia. Kun Lennon kehotti kalisuttamaan koruja, yleisössä olivat kuningataräiti ja prinsessa Margaret, ei Elisabeth.
Vahvasti muistelen, että Fun Fun Funin soolon soitti Carl, ei Glen Cambell. Ulkopuolisia muusikoita oli pari torvensoitttajaa.
Uutta minulle oli, että Mike olisi suhtautunut nihkeästi Todayhin. Ehkä, mutta kenen mukaan?
Dean osallistui Party-sessioihin kun kyllästyi notkumaan tyhjänpanttina omassaan. Jan puuhasteli ja Deanilla ei ollut tekemistä. Näin ainakin Dean sanoi omassa muistelmateoksessaan.
Sloop John B. oli mukana Brianin Capitolille toimittamassa biisilistauksessa jo ennen kuin sitä oli edes singlenä julkaistu, joten tuskinpa Capitolin puolelta Briania painostettiin.
Lisämuusikoita keikoilla Boysit alkoivat käyttää vasta -67, ei -66. Ron Brown taisi olla ensimmäinen, basistina.
Ehkä olisi vielä jokunen kohta, johon voisin esittää eriävän mielipiteeni, mutta en halua ihan mulk.. no, ikävältä ihmiseltä vaikuttaa. Kirja on kuitenkin erittäin suositeltava musiikinystäville, erityisesti BB-faneille. Arvoisa lukija! Tue suomalaista kulttuuritekoa ja osta Kalifonian bändi!
Joskus kauan sitten harkitsin itsekin moiseen projektiin ryhtymistä, mutta realismi voitti. Ei minusta olisi ollut moiseen. Immosesta sen sijaan oli. Vaan omakustanteella! Miten ihmeessä tämä ei kelvannut millekään kustantajalle? Kyseessä on kuitenkin Usan merkittävin 60-luvulla aloittanut bändi. Suomi on tietty maa, jossa Beach Boys-keikka on peruuntunut ainakin kolmesti. Ehkä täällä ei ole potentiaalisia kirjanostajia riittävästi.
Kalifornian bändi on kirjoitettu kirjallisen lähdemateriaalin perusteella eli ei uusia haastatteluja. Lähteinä on alan perusteoksia, Leafin kirja yms. Myös Gainesin tekele on lähteenä. Gaines kirjoittaa melkoista paskaa välillä, mutta viisaammat ovat sanoneet, että Gainesin kuvaus BB-bisneksistä on aika paikkansapitävä. Sitä paitsi minä luin Gainesini joskus 30 vuotta sitten, joten paha on tässä junassa istuessa lähteä minnekään Gainesia muistelemaan.. Enkä jaksaisi muutenkaan.
Ainoa pahempi puute lähteissä on James B. Murphyn Becoming The Beach Boys 1961-1963 puuttuminen. Kyseinen teos selvittää varsin perusteellisesti alkutaivalta. Esim. Al ja David olivat bändissä yhtäaikaa monta kuukautta, Al epävirallisemmin, vaikka soittikin levyillä ja keikoilla bassoa. Friikeille löytyy Stephen McParlandin Inception and conception, joku on ennättänyt jo neljänteen painokseen kaivellen kaikkia mahdollisia yksityiskohtia. Nuo kaksi kirjaan kun lukee, tietää enemmän kuin tarpeeksi.
Pidin erityisesti kirjan loppupuoliskosta, kun Immonen kertoo bändin myöhemmistä ajoista. Luonnollisesti huippuvuodet painottuvat, mutta muistakin ajoista on mukava lukea.
Tähän väliin hieman niuhotan. Ensimmäinen huomio ei koske edes Boyseja vaan Beatlesia. Kun Lennon kehotti kalisuttamaan koruja, yleisössä olivat kuningataräiti ja prinsessa Margaret, ei Elisabeth.
Vahvasti muistelen, että Fun Fun Funin soolon soitti Carl, ei Glen Cambell. Ulkopuolisia muusikoita oli pari torvensoitttajaa.
Uutta minulle oli, että Mike olisi suhtautunut nihkeästi Todayhin. Ehkä, mutta kenen mukaan?
Dean osallistui Party-sessioihin kun kyllästyi notkumaan tyhjänpanttina omassaan. Jan puuhasteli ja Deanilla ei ollut tekemistä. Näin ainakin Dean sanoi omassa muistelmateoksessaan.
Sloop John B. oli mukana Brianin Capitolille toimittamassa biisilistauksessa jo ennen kuin sitä oli edes singlenä julkaistu, joten tuskinpa Capitolin puolelta Briania painostettiin.
Lisämuusikoita keikoilla Boysit alkoivat käyttää vasta -67, ei -66. Ron Brown taisi olla ensimmäinen, basistina.
Ehkä olisi vielä jokunen kohta, johon voisin esittää eriävän mielipiteeni, mutta en halua ihan mulk.. no, ikävältä ihmiseltä vaikuttaa. Kirja on kuitenkin erittäin suositeltava musiikinystäville, erityisesti BB-faneille. Arvoisa lukija! Tue suomalaista kulttuuritekoa ja osta Kalifonian bändi!
perjantai 2. elokuuta 2019
Various Artist: I See Love
Huomasin käsittelyn alla olevan levyn olemassaolon vasta pari viikkoa sitten. Kyseessä on Sunflower/BB-tribuutti, siis indiebändit ja -artistit esittävät Sunflowerin niin kuin se on. Kaikki esiintyjät ovat minulle täysin tuntemattomia, mikä ei luonnollisestikaan ole kovin yllättävä seikka.
Golden Shoulders esittää This Whole Worldin. Netistä perehdyin hieman kyseiseen orkesteriin ja huomasin, että kyseessä on taatusti epäkaupallinen omaa näkemystään toteuttava kombinaatio, jolla ei ole edes pysyvää kokoonpanoa. Joka tapauksessa he esittävät TWW:n ihan hienosti. Taustalaulut on pikkuisen vähäisemmät, mutta kyllä ne siellä oikeissa paikoissa ovat. Tempoa on pudotettu. Biisi kulkee jotensakin vetelän letkeästi. Näkemystä on ollut!
Biisit 2-4 on toteutettu niin, että nopeita on hidastettu ja hitaita nopeutettu. The Very Mostin Add Some Music on melkoinen hölkkä. Kiirettä pitää. Rob Brundagen Got to Know The Woman on taas verkkainen kuin mikä.
Drew Denburryn Deidressä on erinomaisen ärsyttävä, ilmeisesti muokattu laulupätkä (a-u-u-u), joka vie huomion muuten kelvollisesta sovituksesta.
Guston It's About Time on melko uskollinen alkuperäiselle, moderneimmilla soundeilla vain.
BMX Banditsin Forever noudattelee myös tuttua latua, mutta oikein mukavasti esitettynä. Parempi kuin esim. Stamosin ja BB:n yhteistyö ysäriltä. Hyvän biisin voisi myös pilata. Olisikohan tämä minun suosikkini This Whole Worldin ohella?
Our Sweet Love kärsii kummallisesta rumpukompista, vaikka laulupuoli Adamilla&Darciella kulkeekin.
JP Haynien At My Window'ssa on onnistunut sovitus. Alku kuulostaa aika indieltä kilkutuksineen, mutta fiilis on leppoisa. Kokonaisuus toimii.
Sound of Ceresin Cool Water on yllättäen instrumentaali. En kyllä tietäisi mikä biisi on kyseessä, jos en näkisi biisilistaa. Ei varsinaisesti huono, mutta että Cool Water?
Mainitsematta jäävät artistit suoriutuvat omista biiseistään, ei isompaa valittamista.
Kokonaisuutena I See Love on varsin kiinnostava levy. Tasalaatuinen, sanoisin. Eikä kukaan yritä väkisin tehdä tekotaiteelista jöötiä. Niitähän joskus tribuuttilevyillä kuulee.
Golden Shoulders esittää This Whole Worldin. Netistä perehdyin hieman kyseiseen orkesteriin ja huomasin, että kyseessä on taatusti epäkaupallinen omaa näkemystään toteuttava kombinaatio, jolla ei ole edes pysyvää kokoonpanoa. Joka tapauksessa he esittävät TWW:n ihan hienosti. Taustalaulut on pikkuisen vähäisemmät, mutta kyllä ne siellä oikeissa paikoissa ovat. Tempoa on pudotettu. Biisi kulkee jotensakin vetelän letkeästi. Näkemystä on ollut!
Biisit 2-4 on toteutettu niin, että nopeita on hidastettu ja hitaita nopeutettu. The Very Mostin Add Some Music on melkoinen hölkkä. Kiirettä pitää. Rob Brundagen Got to Know The Woman on taas verkkainen kuin mikä.
Drew Denburryn Deidressä on erinomaisen ärsyttävä, ilmeisesti muokattu laulupätkä (a-u-u-u), joka vie huomion muuten kelvollisesta sovituksesta.
Guston It's About Time on melko uskollinen alkuperäiselle, moderneimmilla soundeilla vain.
BMX Banditsin Forever noudattelee myös tuttua latua, mutta oikein mukavasti esitettynä. Parempi kuin esim. Stamosin ja BB:n yhteistyö ysäriltä. Hyvän biisin voisi myös pilata. Olisikohan tämä minun suosikkini This Whole Worldin ohella?
Our Sweet Love kärsii kummallisesta rumpukompista, vaikka laulupuoli Adamilla&Darciella kulkeekin.
JP Haynien At My Window'ssa on onnistunut sovitus. Alku kuulostaa aika indieltä kilkutuksineen, mutta fiilis on leppoisa. Kokonaisuus toimii.
Sound of Ceresin Cool Water on yllättäen instrumentaali. En kyllä tietäisi mikä biisi on kyseessä, jos en näkisi biisilistaa. Ei varsinaisesti huono, mutta että Cool Water?
Mainitsematta jäävät artistit suoriutuvat omista biiseistään, ei isompaa valittamista.
Kokonaisuutena I See Love on varsin kiinnostava levy. Tasalaatuinen, sanoisin. Eikä kukaan yritä väkisin tehdä tekotaiteelista jöötiä. Niitähän joskus tribuuttilevyillä kuulee.
maanantai 29. heinäkuuta 2019
Mark Dillon: Fifty Sides of The Beach Boys
Kyseessä ei ole mikään uutuuskirja, vaan jo vuonna 2012 50-vuotisjuhlallisuuksien kunniaksi julkaistu teos. Satuin kirjan saamaan käsiini ja haluan sanaseni sanoa. 50 eri ihmistä kertoo 50:stä eri BB-laulusta jotain. Osa kirjaan haastatelluista on jotain indieartisteja, joiden sanomiset eivät välttämättä ole kovin kiinnostavia. Ajatelkaa nyt, onko jonkun randomtyypin mielipiteet Beach Boysista mitenkään ketään kiinnostavia? Niinpä...Katkaistaanpa tämä ajatuskulku tähän .
Dillon kirjoitaa näihin ns. indieartistilukuihin aika paljon omaa selventävää tekstiään. Ei siinä mitään, Dillon on hyvä kirjoittaja, selkeä ja mielenkiintoinen.
Kirjan parasta antia on Dillonin tuoreet haastattelut viiden Beach Boysin kanssa ja kai Blondie on laskettava kuudenneksi. Samoin aikoinaan paikalla olleiden yhteistyökumppaneiden muistelmat ovat todella kiinnostavia.
Yksi parhaista luvuista on Steve Levinen haastattelu Getcha Backin tiimoilta. Teknistä tietoutta kerrotaan laajasti. Vaikka syntsia yms. käytettiin ylettömästi, laulu hoidettiin perinteisesti laulamalla hyvin, ei ollut vielä autotunea. Olen jostain aiemminkin lukenut, ettei Levine ollut tyytyväinen Brianin laulusuoritukseen, mutta tässä haastattelussa on juttu tarkemmin. Brianin laulettua jeesmiehet kehuivat, mutta Levine sanoi, että "It's shit" ja kehotti Briania menemään laulutunneille. Brian suuttui ja häipyi. Seuraavana aamuna Levine oli keräilemässä kamojansa potkuja odotellessa kun manageri soitti ja sanoi Brianin olevan laulutunneilla ja kiitti Levineä.
Dillonin kirja on oikein viihdyttävä ja vilpittömästi suosittelen sitä!
Dillon kirjoitaa näihin ns. indieartistilukuihin aika paljon omaa selventävää tekstiään. Ei siinä mitään, Dillon on hyvä kirjoittaja, selkeä ja mielenkiintoinen.
Kirjan parasta antia on Dillonin tuoreet haastattelut viiden Beach Boysin kanssa ja kai Blondie on laskettava kuudenneksi. Samoin aikoinaan paikalla olleiden yhteistyökumppaneiden muistelmat ovat todella kiinnostavia.
Yksi parhaista luvuista on Steve Levinen haastattelu Getcha Backin tiimoilta. Teknistä tietoutta kerrotaan laajasti. Vaikka syntsia yms. käytettiin ylettömästi, laulu hoidettiin perinteisesti laulamalla hyvin, ei ollut vielä autotunea. Olen jostain aiemminkin lukenut, ettei Levine ollut tyytyväinen Brianin laulusuoritukseen, mutta tässä haastattelussa on juttu tarkemmin. Brianin laulettua jeesmiehet kehuivat, mutta Levine sanoi, että "It's shit" ja kehotti Briania menemään laulutunneille. Brian suuttui ja häipyi. Seuraavana aamuna Levine oli keräilemässä kamojansa potkuja odotellessa kun manageri soitti ja sanoi Brianin olevan laulutunneilla ja kiitti Levineä.
Dillonin kirja on oikein viihdyttävä ja vilpittömästi suosittelen sitä!
Mike Love: 12 Sides of Summer
Sanotaan nyt heti alkuun, että pidän tästä levystä. Mike on hyvässä äänessä, eikä autotunea yms. prosessointia ole käytetty niin paljon kuin edellisen soolon kakkoslevyllä.
Tuottajia on useampia. Scott Tottenin tuottamat California Sun, Keepin The Summer Alive, Summertime Blues, Rockaway Beach ovat levyn rockeimmat biisit ja muutenkin paras kolmannes. Tottenin piikkiin menee myös Here Come The Sun, joka ei ole kovin rock, mutta olen alkanut siitäkin pitää pienen totuttelun jälkeen. BB Band soittaa noilla neljällä ensinmainitulla biisillä ja hyvin soittaakin. Koko levy olisi kannattanut tehdä tuolla kokoonpanolla.
California Sunissa on hyvä torvisovitus. Vähän kuin klassisilla Beach Boys biiseillä, siellä ne soi, mutta ei silti kuulosta torvensoitolta liikaa. Kitara ja torvet vuorottelevat perusriffissä.
Keepin The Summer on Miken laulamana tuoreen kuuloinen. Hän pärjää vertailussa Carlille, varsinkin kun bändi soittaa huomattavasti räväkämmin kuin originaalissa. Randy Bachman oli aikoinaan pettynyt pliisusta lopputuotoksesta demoon verrattuna. Nyt onnistuu paremmin. Ainoastaan väliosa tuntuu ottavan Mikellä koville, henkeä pitää vetää.
Summertime Blues on aika kulunut coveroitavaksi, mutta jotenkin siihen saadaan potkittua vauhtia. Ihan kelpaa kuunnella. Stemmat on komeat.
Rockaway Beach on kova. Kertsi kuulostaa ihan BB-kamalta, varsinkin viimeisen kertsin acapellapätkä. Mike laulaa tymäkästi. Tottenin kitarasoolo loppuu Do You Wanna Dance-viittaukseen.
Totten soitaa kaikki Here Comesin soittimet. Kuten sanottua, vaatii totuttelua.
California Beach aloittaa levyn kevytpoppisesti, mutta ihan ok tämä on. It's Ok on myös ok, kuten taisin joskus viime vuonna jo mainita. Surfin on hämmästyttävän hyvä, ihan kuin Beach Boysit, jotka ovat oppineet soittamaan. Yläpäähän on lisätty stemma, jota ei ole alkuperäisessä. Sama on tehty myös Surfin Safarille, joka on saanut twiskompin tilalle lievästi rekkaisen kompin. Vähän aluksi tökki, mutta kertaus auttoi tähänkin.
Minä en tiedä, miksi Mike on valinnut Looking Back With Lovelta On And Onin ja Over and Overin uudelleen levytettäväksi. Minä olen luultavasti viimeksi kuunnellut kyseisen levyn joskus 30 vuotta sitten. Minulla oli se c-kasetilla. Ei taida olla enää. En millään muista miltä nuo biisit kuulostivat aiemmin. On and Onille olisi voinut pieni Gabba-käsittely tehdä hyvää, siis ramonisointi. Gabba taisi tehdä pari levyä siihen tyyliin.
Over And Over ei herätä minussa ihmeempiä innostuksia, mutta ei sitä ole tarve hypätä ylikään. Sen sijaan moinen tarve herää minussa Girl From Ipaneman kohdalla. Ei se Miken vika ole, minä vain en pidä siitä, en ole koskaan pitänyt kenenkään muun esittämänäkään. Juuri kun luulee biisin loppuvan, Mike vielä laulaa sen portugaliksi siihen perään. Kivaa kuin toukokuinen lumisade, jatkuu ja jatkuu!
Mielipiteitä on moneksi. SS- forumilla kehotettiin arkistoimaan levy siihen Nascar-tuotoksen viereen. Kaikki muu on paskaa paitsi Ipanema. Olen siis täysin päinvastaista mieltä. 12 Sideä on huomattavasti parempi kuin Nascar, ipaneman tilalla olisi voinut olla joku muu viisu.
Tuottajia on useampia. Scott Tottenin tuottamat California Sun, Keepin The Summer Alive, Summertime Blues, Rockaway Beach ovat levyn rockeimmat biisit ja muutenkin paras kolmannes. Tottenin piikkiin menee myös Here Come The Sun, joka ei ole kovin rock, mutta olen alkanut siitäkin pitää pienen totuttelun jälkeen. BB Band soittaa noilla neljällä ensinmainitulla biisillä ja hyvin soittaakin. Koko levy olisi kannattanut tehdä tuolla kokoonpanolla.
California Sunissa on hyvä torvisovitus. Vähän kuin klassisilla Beach Boys biiseillä, siellä ne soi, mutta ei silti kuulosta torvensoitolta liikaa. Kitara ja torvet vuorottelevat perusriffissä.
Keepin The Summer on Miken laulamana tuoreen kuuloinen. Hän pärjää vertailussa Carlille, varsinkin kun bändi soittaa huomattavasti räväkämmin kuin originaalissa. Randy Bachman oli aikoinaan pettynyt pliisusta lopputuotoksesta demoon verrattuna. Nyt onnistuu paremmin. Ainoastaan väliosa tuntuu ottavan Mikellä koville, henkeä pitää vetää.
Summertime Blues on aika kulunut coveroitavaksi, mutta jotenkin siihen saadaan potkittua vauhtia. Ihan kelpaa kuunnella. Stemmat on komeat.
Rockaway Beach on kova. Kertsi kuulostaa ihan BB-kamalta, varsinkin viimeisen kertsin acapellapätkä. Mike laulaa tymäkästi. Tottenin kitarasoolo loppuu Do You Wanna Dance-viittaukseen.
Totten soitaa kaikki Here Comesin soittimet. Kuten sanottua, vaatii totuttelua.
California Beach aloittaa levyn kevytpoppisesti, mutta ihan ok tämä on. It's Ok on myös ok, kuten taisin joskus viime vuonna jo mainita. Surfin on hämmästyttävän hyvä, ihan kuin Beach Boysit, jotka ovat oppineet soittamaan. Yläpäähän on lisätty stemma, jota ei ole alkuperäisessä. Sama on tehty myös Surfin Safarille, joka on saanut twiskompin tilalle lievästi rekkaisen kompin. Vähän aluksi tökki, mutta kertaus auttoi tähänkin.
Minä en tiedä, miksi Mike on valinnut Looking Back With Lovelta On And Onin ja Over and Overin uudelleen levytettäväksi. Minä olen luultavasti viimeksi kuunnellut kyseisen levyn joskus 30 vuotta sitten. Minulla oli se c-kasetilla. Ei taida olla enää. En millään muista miltä nuo biisit kuulostivat aiemmin. On and Onille olisi voinut pieni Gabba-käsittely tehdä hyvää, siis ramonisointi. Gabba taisi tehdä pari levyä siihen tyyliin.
Over And Over ei herätä minussa ihmeempiä innostuksia, mutta ei sitä ole tarve hypätä ylikään. Sen sijaan moinen tarve herää minussa Girl From Ipaneman kohdalla. Ei se Miken vika ole, minä vain en pidä siitä, en ole koskaan pitänyt kenenkään muun esittämänäkään. Juuri kun luulee biisin loppuvan, Mike vielä laulaa sen portugaliksi siihen perään. Kivaa kuin toukokuinen lumisade, jatkuu ja jatkuu!
Mielipiteitä on moneksi. SS- forumilla kehotettiin arkistoimaan levy siihen Nascar-tuotoksen viereen. Kaikki muu on paskaa paitsi Ipanema. Olen siis täysin päinvastaista mieltä. 12 Sideä on huomattavasti parempi kuin Nascar, ipaneman tilalla olisi voinut olla joku muu viisu.
maanantai 8. heinäkuuta 2019
Lontoo
Otsikko on mahdollisimman kaikenkattava, sillä nyt tulee kaikenlaisia huomioita, jotka edellisestä postauksesta unohtuivat.
Päivää ennen BB:n keikkaa Lontoossa esiintyi The Eagles. Ilmeisen hyvin esiintyikin, ainakin lehtiarvostelun mukaan. Jos en taas ihan väärin muista, niin se oli The Telegraphin kriitikko, joka oli myötämielinen. Minähän yritin keväällä ostaa liput tuolle keikalle, mutta kun painoin hyväksy maksu -nappia, niin sivu kaatui ja tulin järkiini ja tajusin, että liput ovat liian kalliit siihen nähden, etten minä ole mikään kauhea eaglesharrastaja. Kaiken lisäksi keikkajärjestäjä olisi lähettänyt paperiliput postissa. Melko antiikkista näinä aikoina. Wembleyn piipuhyllylle olisi saanut paikkoja vielä myöhemminkin, mutta momentum meni jo. Olisihan siinä ollut Kaliforniapoppia kahdelle päivällä, mutta korvat olisivat olleet aika kovilla peräkkäispäivien keikkojen vuoksi. Ja nyt sain hekumoida Beach Boyseilla koko rahan edestä.
Samainen Telegraph julkaisi myös neljän tähden (viidestä) arvion BB-keikasta. Arvioitsijan mukaan keikka oli liian pitkä, 30 biisiä olisi riittänyt. Mitä!!?? Täysin absurdi ajatus, keikka oli aivan sopivan pituinen. Porukka tulee Alpertti Halliin juuri sen vuoksi, että tiedossa on pitkä keikka harvinaisilla herkuilla, hittien lisäksi siis.
Albert Hallin yleisörakenteesta on sanottava, että kuuluimme joukon nuorempaan päähän. Jos fanittaa kuuskytluvun musaa, on oltava 60 täyttänyt, ainakin Lontoossa. Näin minä kolme oikeaakin nuorta ihmistä, mutta en mitenkään koko joukkoa skannannut, joten saattoihan siellä enemmänkin heikäläisiä olla.
Myös Stray Cats esiintyi Lontoossa vierailumme aikana. Sen päätin jättää välistä kun kuuntelin uuden comeback-levyn. Tylsää! Kuuntelin sen vain kerran, enkä ole toistaiseksi jaksanut antaa toista mahdollisuutta. Voi olla, että livenä ja vanhemmilla biiseillä setti pelastuu. Tubesta olen yhden videon katsonut, eikä sekään varsinaisesti innosta Poriin lähtemään.
Waterstonesta (kirjakauppa) löysin Mark Dillonin Fifty Sides of The Beach Boysin. Luulin, että siitä oli painos loppunut. Joskus näet yritin sitä netistä tilata, huonolla menestyksellä. Kiinnostava kirja, ehkä palaan asiaan kun olen saanut sen luettua.
Vielä pieni käytännön hotelliasia. Asburn Hotel, jossa yövyimme, oli miellyttävä majapaikka.
Sisäänkirjautumisen yhteydessä hotelli tekee majoituksen hinnan plus viidenkympin katevarauksen kortille. Lähtiessä kun maksaa, hotelli tekee varsinaisen veloituksen erikseen ja tuo alkuperäinen katevaraus jää viikoksi roikkumaan bittimaksuavaruuteen, eikä siis ole käytettävissä mahdolliseen uuteen maksuun. Jos on yön siellä, toisen täällä monta kertaa peräkkäin, saldon rajat tulevat nopeasti vastaan. Perehdyin asiaan netissä ja siellähän on näitä synkkiä tarinoita, miten rahat loppui kortilta ja trabeli iski. Meille tämä oli ensimmäinen kerta, vaikka onhan tässä jonkin verran matkailtu. Hyvä tietää.
Päivää ennen BB:n keikkaa Lontoossa esiintyi The Eagles. Ilmeisen hyvin esiintyikin, ainakin lehtiarvostelun mukaan. Jos en taas ihan väärin muista, niin se oli The Telegraphin kriitikko, joka oli myötämielinen. Minähän yritin keväällä ostaa liput tuolle keikalle, mutta kun painoin hyväksy maksu -nappia, niin sivu kaatui ja tulin järkiini ja tajusin, että liput ovat liian kalliit siihen nähden, etten minä ole mikään kauhea eaglesharrastaja. Kaiken lisäksi keikkajärjestäjä olisi lähettänyt paperiliput postissa. Melko antiikkista näinä aikoina. Wembleyn piipuhyllylle olisi saanut paikkoja vielä myöhemminkin, mutta momentum meni jo. Olisihan siinä ollut Kaliforniapoppia kahdelle päivällä, mutta korvat olisivat olleet aika kovilla peräkkäispäivien keikkojen vuoksi. Ja nyt sain hekumoida Beach Boyseilla koko rahan edestä.
Samainen Telegraph julkaisi myös neljän tähden (viidestä) arvion BB-keikasta. Arvioitsijan mukaan keikka oli liian pitkä, 30 biisiä olisi riittänyt. Mitä!!?? Täysin absurdi ajatus, keikka oli aivan sopivan pituinen. Porukka tulee Alpertti Halliin juuri sen vuoksi, että tiedossa on pitkä keikka harvinaisilla herkuilla, hittien lisäksi siis.
Albert Hallin yleisörakenteesta on sanottava, että kuuluimme joukon nuorempaan päähän. Jos fanittaa kuuskytluvun musaa, on oltava 60 täyttänyt, ainakin Lontoossa. Näin minä kolme oikeaakin nuorta ihmistä, mutta en mitenkään koko joukkoa skannannut, joten saattoihan siellä enemmänkin heikäläisiä olla.
Myös Stray Cats esiintyi Lontoossa vierailumme aikana. Sen päätin jättää välistä kun kuuntelin uuden comeback-levyn. Tylsää! Kuuntelin sen vain kerran, enkä ole toistaiseksi jaksanut antaa toista mahdollisuutta. Voi olla, että livenä ja vanhemmilla biiseillä setti pelastuu. Tubesta olen yhden videon katsonut, eikä sekään varsinaisesti innosta Poriin lähtemään.
Waterstonesta (kirjakauppa) löysin Mark Dillonin Fifty Sides of The Beach Boysin. Luulin, että siitä oli painos loppunut. Joskus näet yritin sitä netistä tilata, huonolla menestyksellä. Kiinnostava kirja, ehkä palaan asiaan kun olen saanut sen luettua.
Vielä pieni käytännön hotelliasia. Asburn Hotel, jossa yövyimme, oli miellyttävä majapaikka.
Sisäänkirjautumisen yhteydessä hotelli tekee majoituksen hinnan plus viidenkympin katevarauksen kortille. Lähtiessä kun maksaa, hotelli tekee varsinaisen veloituksen erikseen ja tuo alkuperäinen katevaraus jää viikoksi roikkumaan bittimaksuavaruuteen, eikä siis ole käytettävissä mahdolliseen uuteen maksuun. Jos on yön siellä, toisen täällä monta kertaa peräkkäin, saldon rajat tulevat nopeasti vastaan. Perehdyin asiaan netissä ja siellähän on näitä synkkiä tarinoita, miten rahat loppui kortilta ja trabeli iski. Meille tämä oli ensimmäinen kerta, vaikka onhan tässä jonkin verran matkailtu. Hyvä tietää.
sunnuntai 30. kesäkuuta 2019
The Beach Boys: Royal Albert Hall 24.6.2019
Kohta viikko konsertista, mutta olen vieläkin aika innoissani. Olipa hyvä keikka! Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tämä oli paras BB-keikka, jonka olen nähnyt. Niin, Kaivarissa mukana oli Carl ja Al eli se oli vielä puristien mielestä ns. oikea Beach Boys. Onneksi minä en ole ollenkaan puristi (köh), joten pystyin nauttimaan hyvästä konsertista täysillä.
Ennen keikkaa lähetin Mikelle mentaalitoiveen, että soittakaa Here Today. Ja kas, toiveeni kuultiin: Here Today soi niin komeasti, jotta! Mike ja Bruce jakoivat liidin, hieno sovitus. Muita toiveita minulla ei varsinaisesti ollut, joten kun Til I Die tuli pyytämättä ja yllättäen, niin kyllä pyrki tippa nousemaan silmäkulmaan. Kylmät väreet jne., you know...
AGD julkaisi settilistan EH-foorumilla. Lainaan sitä tähän:
DO IT AGAIN
SAFARI
CAL SUN
IT’S OK 2018
SURFIN USA – Eb
SURFER GIRL
KISSED HER - Db
DANCE DANCE
PLEASE WONDER
KISS ME BABY
GETCHA BACK 2016
FOOLS
GROW UP
GOOD TO MY BABY
DARLIN
WANNA DANCE-BJ
WARMTH
HERE TODAY
STILL BELIEVE
CAROLINE- CL
DON’T WORRY
DEUCE COUPE
HONDA
GET AROUND
intermission
CAL DREAMIN
SLOOP
NICE
WAITING FOR THE DAY
CAL GIRLS
HEARTS
DISNEY
ALL THIS IS THAT
TIL I DIE
ALL I WANNA DO
GOD-CL
PISCES
HERE COMES THE SUN
SAILOR
COTTONFIELDS
KOKOMO
ALL SUMMER LONG
RHONDA
ROCK ROLL
BARBARA ANN
VIBES
SUMMER BLUES
ROCKAWAY BEACH
FUN FUN FUN – Eb
Miken tulevalta soololta tuli California Sun, Here Comes The Sun ja Rockaway Beach. Cal Sunilla Mike kuulosti vähän varovaiselta, Here Comesilla vire oli pikkuisen hakusessa (Scott antoi alkuäänen Miken korvamonitoriin). RB vedettiin encoressa ihan reippaasti. George Harrison sai tuplatribuutin kun ensin tuli Pisces Brothers ja perään Here Comes. PB on tietty peruskamaa soinnutukseltaan, mutta livenä aika koskettava ja kyllä pojat sen komeasti lauloivat. Here Comesin on Scott Totten sovittanut bossa novaksi, ilman sitä Georgen kitarakuviota.Mike sanoi, että he ovat esittäneet sen vain kerran aiemmin. Kunnianhimoinen, mutta aika outo, sai keikan vaisuimmat aplodit.
Brian Eichenberger lauloi Brian Wilsonin osuudet (tai suurimman osan) ja tyylikkäästi lauloikin. Don¨t Worry Baby etenkin oli minuun kovasti vetoava. Jeff Foskett siis puuttui kokoonpanosta tällä kertaa. Scott Totten lauloi Why Do Foolsin.
Lavalla oli lisävahvistuksena torvikvintetti ja ksylarihemmo. Omasta takaa oli torvimiehenä Randy Leago. Ne biisit, joissa alunperin on puhaltimet mukana, kuulostivat siten siltä miltä pitikin.
Mike oli kaiken kaikkiaan hyvässä vedossa, ei millään uskoisi 78-vuotiaaksi. Bruce lauloi monta liidiä, paremmin kuin koskaan olen hänen kuullut laulavan. Disney Girls ei ole koskaan ollut minun suosikkini, mutta livenä se oli todella tyylikäs.
Christian Love kuulosti ajoittain Carlilta, etenkin Sail On Sailorilla. Samalla taustavideolla pyöri Dennis purjehtimassa Harmonylla. Herkkää.
Mike sanoi, että katolisille Vatikaani on se juttu, mutta muusikoille Albert Hall. Eihän tuo ollut mikään peruskeikka, kuten settilistasta voi havaita. Aika monta greatest hits-biisiä jätettiin pois ja tilalla oli harvoin kuultua albumikamaa. Autobiisejä tuli vain neljä. Pet Soundsilta yhdeksän biisiä! Ja ne vedettiin hienosti tunteella, ei mitään hälläväliä hommaa kuten Brian Wilsonilla nykyisin.
Brian E ja Scott vaihtoivat kitaroita aika usein. Scottin kitarointi oli varsin halitsevaa, esim. Christianin kitara oli aika kuulumaton miksauksessa. Ei muutenkaan kyllä koko aikaa soittanut, kunhan roikutti kitaraa kaulassa. Hänen antinsa oli selvästi laulupuolella. Scott soitti toista bassoa Carolinessa, aika hifistelyä.
Stemmoja ei erityisemmin tuplattu. Jos tarvittiin kolmiääninen aaaa, niin kolme ukkoa lauloi sen. Välillä yritin selvittää äänen alkulähdettä, kun sen lauloikin joku muu kuin olisin olettanut. Ei ihme, että sound checkeissä treenataan.
Albert Hall on hieno paikka, lava ei ole kaukana, vaikka mekin istuimme rivillä 21. Aluksi tuntui, että ääni tulee väärästä paikasta, kun PA oli katossa. No, äkkiä siihen tottui. Lavalla oli vain backline ja sitäkin niukasti.
Mike, Bruce, Brian ja Scott lauloivat Their Heartsin. In the nude, kuten Mike asian ilmaisi 50 vuotta sitten. Livenä tuommoinen kummasti kourii sisuskaluja. On se hienoa kun jotkut osaa laulaa!
Basisti Huchbacher lauloi vähän stemmoja, John Cowsill lauloi kaksi biisiä. Bändi soitti tiukasti, nopeiden biisien tempo oli rivakka.
Päätin jo etukäteen, että videoin encoren kaksi ekaa biisiä. Ne sattuivat olemaan Summertime Blues ja Rockaway Beach. Tietysti Lontoon pisin mies sattui seisomaan minun edessäni...
https://www.youtube.com/watch?v=kn36f8JfX58
Koko keikka: https://www.youtube.com/watch?v=Ur4vvJ14guM
Ennen keikkaa lähetin Mikelle mentaalitoiveen, että soittakaa Here Today. Ja kas, toiveeni kuultiin: Here Today soi niin komeasti, jotta! Mike ja Bruce jakoivat liidin, hieno sovitus. Muita toiveita minulla ei varsinaisesti ollut, joten kun Til I Die tuli pyytämättä ja yllättäen, niin kyllä pyrki tippa nousemaan silmäkulmaan. Kylmät väreet jne., you know...
AGD julkaisi settilistan EH-foorumilla. Lainaan sitä tähän:
DO IT AGAIN
SAFARI
CAL SUN
IT’S OK 2018
SURFIN USA – Eb
SURFER GIRL
KISSED HER - Db
DANCE DANCE
PLEASE WONDER
KISS ME BABY
GETCHA BACK 2016
FOOLS
GROW UP
GOOD TO MY BABY
DARLIN
WANNA DANCE-BJ
WARMTH
HERE TODAY
STILL BELIEVE
CAROLINE- CL
DON’T WORRY
DEUCE COUPE
HONDA
GET AROUND
intermission
CAL DREAMIN
SLOOP
NICE
WAITING FOR THE DAY
CAL GIRLS
HEARTS
DISNEY
ALL THIS IS THAT
TIL I DIE
ALL I WANNA DO
GOD-CL
PISCES
HERE COMES THE SUN
SAILOR
COTTONFIELDS
KOKOMO
ALL SUMMER LONG
RHONDA
ROCK ROLL
BARBARA ANN
VIBES
SUMMER BLUES
ROCKAWAY BEACH
FUN FUN FUN – Eb
Miken tulevalta soololta tuli California Sun, Here Comes The Sun ja Rockaway Beach. Cal Sunilla Mike kuulosti vähän varovaiselta, Here Comesilla vire oli pikkuisen hakusessa (Scott antoi alkuäänen Miken korvamonitoriin). RB vedettiin encoressa ihan reippaasti. George Harrison sai tuplatribuutin kun ensin tuli Pisces Brothers ja perään Here Comes. PB on tietty peruskamaa soinnutukseltaan, mutta livenä aika koskettava ja kyllä pojat sen komeasti lauloivat. Here Comesin on Scott Totten sovittanut bossa novaksi, ilman sitä Georgen kitarakuviota.Mike sanoi, että he ovat esittäneet sen vain kerran aiemmin. Kunnianhimoinen, mutta aika outo, sai keikan vaisuimmat aplodit.
Brian Eichenberger lauloi Brian Wilsonin osuudet (tai suurimman osan) ja tyylikkäästi lauloikin. Don¨t Worry Baby etenkin oli minuun kovasti vetoava. Jeff Foskett siis puuttui kokoonpanosta tällä kertaa. Scott Totten lauloi Why Do Foolsin.
Lavalla oli lisävahvistuksena torvikvintetti ja ksylarihemmo. Omasta takaa oli torvimiehenä Randy Leago. Ne biisit, joissa alunperin on puhaltimet mukana, kuulostivat siten siltä miltä pitikin.
Mike oli kaiken kaikkiaan hyvässä vedossa, ei millään uskoisi 78-vuotiaaksi. Bruce lauloi monta liidiä, paremmin kuin koskaan olen hänen kuullut laulavan. Disney Girls ei ole koskaan ollut minun suosikkini, mutta livenä se oli todella tyylikäs.
Christian Love kuulosti ajoittain Carlilta, etenkin Sail On Sailorilla. Samalla taustavideolla pyöri Dennis purjehtimassa Harmonylla. Herkkää.
Mike sanoi, että katolisille Vatikaani on se juttu, mutta muusikoille Albert Hall. Eihän tuo ollut mikään peruskeikka, kuten settilistasta voi havaita. Aika monta greatest hits-biisiä jätettiin pois ja tilalla oli harvoin kuultua albumikamaa. Autobiisejä tuli vain neljä. Pet Soundsilta yhdeksän biisiä! Ja ne vedettiin hienosti tunteella, ei mitään hälläväliä hommaa kuten Brian Wilsonilla nykyisin.
Brian E ja Scott vaihtoivat kitaroita aika usein. Scottin kitarointi oli varsin halitsevaa, esim. Christianin kitara oli aika kuulumaton miksauksessa. Ei muutenkaan kyllä koko aikaa soittanut, kunhan roikutti kitaraa kaulassa. Hänen antinsa oli selvästi laulupuolella. Scott soitti toista bassoa Carolinessa, aika hifistelyä.
Stemmoja ei erityisemmin tuplattu. Jos tarvittiin kolmiääninen aaaa, niin kolme ukkoa lauloi sen. Välillä yritin selvittää äänen alkulähdettä, kun sen lauloikin joku muu kuin olisin olettanut. Ei ihme, että sound checkeissä treenataan.
Albert Hall on hieno paikka, lava ei ole kaukana, vaikka mekin istuimme rivillä 21. Aluksi tuntui, että ääni tulee väärästä paikasta, kun PA oli katossa. No, äkkiä siihen tottui. Lavalla oli vain backline ja sitäkin niukasti.
Mike, Bruce, Brian ja Scott lauloivat Their Heartsin. In the nude, kuten Mike asian ilmaisi 50 vuotta sitten. Livenä tuommoinen kummasti kourii sisuskaluja. On se hienoa kun jotkut osaa laulaa!
Basisti Huchbacher lauloi vähän stemmoja, John Cowsill lauloi kaksi biisiä. Bändi soitti tiukasti, nopeiden biisien tempo oli rivakka.
Päätin jo etukäteen, että videoin encoren kaksi ekaa biisiä. Ne sattuivat olemaan Summertime Blues ja Rockaway Beach. Tietysti Lontoon pisin mies sattui seisomaan minun edessäni...
https://www.youtube.com/watch?v=kn36f8JfX58
Koko keikka: https://www.youtube.com/watch?v=Ur4vvJ14guM
torstai 30. toukokuuta 2019
Mike Loven uusi soolo
Olisinko ESQ:ssa ensi kerran talvella törmännyt tietoon Mike Loven uudesta tekeillä olevasta soololevystä? Viime vuonna tuli joululevy, sitä edellisenä Unleash The Love. Mitähän jännää ensi vuonna? Uutukaisen nimi on 12 Sides Of Summer, hah kuinka hauska sanaleikki.
Biisilista näyttää tältä:
1. California Beach
2. It's OK (feat. Hanson)
3. Surfin'
4. Calfornia Sun
5. Surfin' Safari
6. On and On and On
7. Here Comes The Sun
8. Girl From Ipanema
9. Over and Over
10. Keepin' Summer Alive
11. Summertime Blues
12. Rockaway Beach
Rockaway Beach löytyy jo Youtubesta. Kertakuuntelun jälkeen sanon, että ainakin yksi puoli kesästä on kunnossa. Ei tämmöistä coveria tarvitse hävetä, Ramones on saanut BB-silauksen ja toimii!
https://www.youtube.com/watch?v=I1B8Xm3dsv0
Nyt tulee pelkkää spekulointia. Ei kai tuo ollut levyn paras biisi? It's OK on ihan ok myös, mutta kolme muuta BB-lainaa ei lupaa hyvää, jos vanhat merkit pitävät paikkansa. Ja Summertime Blues on myös BB setistä tuttu. Beatlesia, Rivierasta ja Sinatraa seuraksi ja onko tuo Over and Over Miken joltain vanhalta soololta? Ramoneskin on muuten coveroinut California Sunin. No, asia selviää 19.7, jolloin levy julkaistaan. Olen täysin valmis yllättymään positiivisesti.
Brian jahkailee Rock and Roll albuminsa kanssa, mutta Mike pisti homman pakettiin!
keskiviikko 1. toukokuuta 2019
Holy Man (Hawkins-May-Taylor-Wilson)
Kun Pacific Ocean Blue ja Bambu aikoinaan julkaistiin, mukana oli Taylor Hawkinsin laululla lisätty Holy Man. Nyt RSD-päivänä julkaistu versio on myös samoilta ajoilta, se vaan ei ehtinyt mukaan julkaisulle. Tässä uudessa versiossa on siis Queenin miehet mukana, stemmoja laulavat ja May soittaa pitkän kitarasoolon, joka on alan miesten palstoilla jakanut mielipiteitä.
Minusta Mayn soolo on ihan huippu, sopii biisiin ja luulen, että rock’n’roll-mies Dennis olisi siitä myös pitänyt. May ei tyydy toistelemaan paria fraasia, vaan näyttää miten oikea kitaristi osaa homman hoitaa. Ei edes mene vinkukitaroinniksi. Loppupuolen ylärekiterissä soitto säröytyy hieman, mutta sekin kuulostaa siltä, että May soittaa kovalla otteella, eikä vain tyydy polkaisemaan jotain tube screameria päälle.
Tykkään myös uusista stemmalauluista, niissäkin on minusta tavoitettu Dennis Wilsonin henkeä. Kitarasoolo ja laulukuoro kasvattavat koko biisin mukavasti isoksi.
Levykauppa X kaupitteli singleä, mutta vain kivijalassa. Kun yritin seuraavana päivänä tilata, niin kas, olivat loppuneet! Siis Suomessa on joku/joitakin muitakin, jotka ovat kiinnostuneita obskuureista Beach Boysia sivuavista vinyylisingleistä. Mielenkiintoista!
Ulkomaan levykaupat ovat vielä singleä pullollaan, mutta minusta olisi niin kiva ollut suosia kotimaista.
Asiasta toiseen. Caroline, No on ollut Chrissie Hynden versioitavana. On tuo sitten jazzia vai mitä. Alku ja loppu ovat vähän ufompaa, suurin osa aika perinteistä. Koirat ei hauku. Ehkä tämä tuotos olisi sopinut sille Brian Wilson jazzcoverilevylle.
https://youtu.be/wZbXqz-23AE
Hesarissa arvioitiin Weyes Bloodin uusi levy ja arvostelija kuuli levyllä mm. Beach Boys tunnelmia. Olen levyn jokusen kerran kuunnellut ja siinä on selvää sixtiestunnelmaa, mutta sanoisin, että siinä kuuluu Mamas ja Papas ilman Papaksia. Joka tapauksessa ns. nykymusiikiksi ihan kuunneltavaa, voin jopa lievän suosituksen antaa, en usko että Beach Boys-fani turmelee korvansa tai mielenterveytensä.
Minusta Mayn soolo on ihan huippu, sopii biisiin ja luulen, että rock’n’roll-mies Dennis olisi siitä myös pitänyt. May ei tyydy toistelemaan paria fraasia, vaan näyttää miten oikea kitaristi osaa homman hoitaa. Ei edes mene vinkukitaroinniksi. Loppupuolen ylärekiterissä soitto säröytyy hieman, mutta sekin kuulostaa siltä, että May soittaa kovalla otteella, eikä vain tyydy polkaisemaan jotain tube screameria päälle.
Tykkään myös uusista stemmalauluista, niissäkin on minusta tavoitettu Dennis Wilsonin henkeä. Kitarasoolo ja laulukuoro kasvattavat koko biisin mukavasti isoksi.
Levykauppa X kaupitteli singleä, mutta vain kivijalassa. Kun yritin seuraavana päivänä tilata, niin kas, olivat loppuneet! Siis Suomessa on joku/joitakin muitakin, jotka ovat kiinnostuneita obskuureista Beach Boysia sivuavista vinyylisingleistä. Mielenkiintoista!
Ulkomaan levykaupat ovat vielä singleä pullollaan, mutta minusta olisi niin kiva ollut suosia kotimaista.
Asiasta toiseen. Caroline, No on ollut Chrissie Hynden versioitavana. On tuo sitten jazzia vai mitä. Alku ja loppu ovat vähän ufompaa, suurin osa aika perinteistä. Koirat ei hauku. Ehkä tämä tuotos olisi sopinut sille Brian Wilson jazzcoverilevylle.
https://youtu.be/wZbXqz-23AE
Hesarissa arvioitiin Weyes Bloodin uusi levy ja arvostelija kuuli levyllä mm. Beach Boys tunnelmia. Olen levyn jokusen kerran kuunnellut ja siinä on selvää sixtiestunnelmaa, mutta sanoisin, että siinä kuuluu Mamas ja Papas ilman Papaksia. Joka tapauksessa ns. nykymusiikiksi ihan kuunneltavaa, voin jopa lievän suosituksen antaa, en usko että Beach Boys-fani turmelee korvansa tai mielenterveytensä.
tiistai 16. huhtikuuta 2019
David Marks ei tule Suomeen
Keikat ovat poistuneet DLM:n kotisivulta. Köpiksen keikkapaikka ilmoittaa, että keikka on peruttu. Suomen keikkapaikat eivät edes ehtineet mainostaa. Mitään selityksiä en ole mistään löytänyt. Davidille voisi laittaa sähköpostia, mutta näinköhän saisin vastauksen? Davidilta voisi myös pyytää nimmaria, vastauskuori postimerkeillä mukaan niin johonkin cd-levyn kanteen saisi nimmarin! Näin ainakin Davidin nettisivulla luvataan. Otetaan harkittavaksi.
Red Sun Rising on tehnyt YouTubeen Wouldn’t It Be Nicesta. Melko akustisesti mennään, alkuperäistä sovitusta mukaillen. Heti intron jälkeen jään kaipaamaan haitareita. En ole mikään haitarimusiikin ystävä, mutta originaalissa ne rokkaavat hanurit on ihan parasta. On siinä parasta moni muukin asia, eikä RSR yllä samalle tasolle. Periaatteessa minä pidän videoista, joissa bändi on ainakin soittavinaan, mutta RSR:n italialainen poikabändi-imago jotensakin tökkii. Ja taustalaulu varsinkin on vaisua. Pieniä melodisia muutoksia on kuultavissa, mutta sama biisi tuo on.
Laitan linkin tähän, niin mielipiteensä voi muodostaa itse, ellei jo ole sitä muodostanut.
https://m.youtube.com/watch?v=96X4ltXZGLg
RSR ei omilla biiseillään ole mitään BB:a, jotain nykyrockkamaa, mitä lie. Bändin laulaja sanoo Beach Boysien inspiroineen heitä aina ja he halusivat tehdä tämmöisen hillityn jutun oman reippaanpuoleisen kamansa vastapainoksi.
Fender julkaisi YouTube kanavallaan mielenkiintoisen pläjäyksen, jossa Brian kertoo biiseistään ja soittaa California Girlsin ja I Get Aroundin Blondien ja Nick Waluskon kanssa. Brian vaikuttaa olevan ihan tolkuissaan ja kiinnostunut siitä, mitä tapahtuu. Miksi keikoilla tuntuu olevan niin tylsää, ettei hän viitsi oikein soittaa tai edes laulaa?
https://youtu.be/x0BMgIH493s
The Beach Boysien Euroopankiertue kestää toista kuukautta. Viimeisimmät lisäykset ovat Hollantiin Rotterdamin sinfoniaorkesterin kanssa. Semmoinen keikka olisi kyllä mukava nähdä. No, pari kuukautta vielä, niin olen Royal Albert Hallissa! Kyllä sekin kelpaa.
Red Sun Rising on tehnyt YouTubeen Wouldn’t It Be Nicesta. Melko akustisesti mennään, alkuperäistä sovitusta mukaillen. Heti intron jälkeen jään kaipaamaan haitareita. En ole mikään haitarimusiikin ystävä, mutta originaalissa ne rokkaavat hanurit on ihan parasta. On siinä parasta moni muukin asia, eikä RSR yllä samalle tasolle. Periaatteessa minä pidän videoista, joissa bändi on ainakin soittavinaan, mutta RSR:n italialainen poikabändi-imago jotensakin tökkii. Ja taustalaulu varsinkin on vaisua. Pieniä melodisia muutoksia on kuultavissa, mutta sama biisi tuo on.
Laitan linkin tähän, niin mielipiteensä voi muodostaa itse, ellei jo ole sitä muodostanut.
https://m.youtube.com/watch?v=96X4ltXZGLg
RSR ei omilla biiseillään ole mitään BB:a, jotain nykyrockkamaa, mitä lie. Bändin laulaja sanoo Beach Boysien inspiroineen heitä aina ja he halusivat tehdä tämmöisen hillityn jutun oman reippaanpuoleisen kamansa vastapainoksi.
Fender julkaisi YouTube kanavallaan mielenkiintoisen pläjäyksen, jossa Brian kertoo biiseistään ja soittaa California Girlsin ja I Get Aroundin Blondien ja Nick Waluskon kanssa. Brian vaikuttaa olevan ihan tolkuissaan ja kiinnostunut siitä, mitä tapahtuu. Miksi keikoilla tuntuu olevan niin tylsää, ettei hän viitsi oikein soittaa tai edes laulaa?
https://youtu.be/x0BMgIH493s
The Beach Boysien Euroopankiertue kestää toista kuukautta. Viimeisimmät lisäykset ovat Hollantiin Rotterdamin sinfoniaorkesterin kanssa. Semmoinen keikka olisi kyllä mukava nähdä. No, pari kuukautta vielä, niin olen Royal Albert Hallissa! Kyllä sekin kelpaa.
lauantai 16. helmikuuta 2019
David Marks Suomeen
Sain luotettavasta lähteestä tiedon, että David Marks tulee syksyllä Suomeen, peräti kahdelle keikalle.
Marksin sivujen mukaan keikat ovat 26.9 Sellosalissa ja 28.9. Tamperetalossa. Keikkapaikkojen sivuilla ei ole vielä mitään mainintaa, eikä lipunmyynti ole alkanut. Olisin iloisesti yllättynyt, jos molemmat keikat toteutuvat. Kuka muka Suomessa tietää David Marksin?
Ehkä nyt toteutetaan mahtava mainoskampanja ja salit saadaan täyteen. Eihän nuo keikkapaikat mitään stadioneja ole.
Näin Marksin Berliinissä Beach Boysin 50-vuotiskiertueella. Hän soitti kitaraa oikein pätevästi ja oli päävokalistina Getcha Backillä. Mikään suuri laulaja hän ei ole, Brian ei päästänyt häntä aikoinaan ääneen studiossa. Marks sai laulaa vain keikoilla.
Mulla on joku nettiperäinen live Marksin soolokeikalta. Olen kuunnellut sen kerran. Enpä taida toiste kuunnella. Toisaalta Surf City Allstarsin kanssa Marks on ollut ihan iskussa. Tuleva kiertue lienee Beach Boys painotteinen show.
Mukana on ainakin Don Randi koskettimissa, Brianin bändin entinen lyömäsoittaja Nelson Bragg varmaankin rummuissa ja luultavasti bassossa BB- bändin entinen basisti ja musiikillinen liideri Chris Farmer. Muita ei Marksin sivuilla mainita. Randin taustalaulutaidoista en ole tietoinen, mutta Bragg ja Farmer ovat ammattimiehiä siinä puuhassa. Jos herrat keikkailevat neljästään, kyseessä on perusasioihin keskittyvä show. Toisaalta en epäile, etteivätkö he tuollakin kokoonpanolla saisi aikaiseksi kunnon Beach Boys- showta, ovat he sen verran kovia jätkiä. Randi on siis tämä Wreckin crew-mies, jos joku ei sattunut tunnistamaan.
Brian ja Al olivat pari kesää sitten Porissa, kesällä Mike ja Bruce Lontoossa ja syksyllä Dave Helsingissä ja Tampereella. Vielä kivempaa olisi nähdä pojat vielä kerran samalla lavalla.
Asiasta toiseen. En taida laatia erillistä arviota On Tourista, vaan menköön sellainen tähän ikään kuin jälkikirjoitukseksi.
Edellinenkin livekooste oli hyvä, tämä on vielä parempi. Bändi on tiukka, torvet vahvistavat, setti on tuore, vanhat hitit esitetään potpurina pois kuleksimasta. Yhdellä keikalla esitetään toivebiisinä I Get Around, eikä siihen ehkä ihan täysillä panosteta. Bruce taitaa hoitaa Brianin osuuden, muuten Al huolehtii falseteista hieman pinnistellen, esim. Barbara Annessa.
Minusta kaikkein parhaat tallenteet ovat kiertueen Englannin osuudelta. Noille keikoilla on vihdoin jätetty Johnny B. Goode setistä pois. Miksi soittaa kulahtaneita covereita kun omasta tuotannosta löytyy sopivampia biisejä?
Sitä hieman ihmettelen, että kun noita taustamuusikoita oli jo käytössä, niin miksi GVn thereminosuuksia ei annettu jonkun muun kuin Miken soitetavaksi? Mike soitti ne jollain nauhamoogilla muistaakseni ja pikkasen menee nuotin viereen. Sellaista se meillä kultakorvilla on, aina pitää olla valittamassa edes jostain.
Marksin sivujen mukaan keikat ovat 26.9 Sellosalissa ja 28.9. Tamperetalossa. Keikkapaikkojen sivuilla ei ole vielä mitään mainintaa, eikä lipunmyynti ole alkanut. Olisin iloisesti yllättynyt, jos molemmat keikat toteutuvat. Kuka muka Suomessa tietää David Marksin?
Ehkä nyt toteutetaan mahtava mainoskampanja ja salit saadaan täyteen. Eihän nuo keikkapaikat mitään stadioneja ole.
Näin Marksin Berliinissä Beach Boysin 50-vuotiskiertueella. Hän soitti kitaraa oikein pätevästi ja oli päävokalistina Getcha Backillä. Mikään suuri laulaja hän ei ole, Brian ei päästänyt häntä aikoinaan ääneen studiossa. Marks sai laulaa vain keikoilla.
Mulla on joku nettiperäinen live Marksin soolokeikalta. Olen kuunnellut sen kerran. Enpä taida toiste kuunnella. Toisaalta Surf City Allstarsin kanssa Marks on ollut ihan iskussa. Tuleva kiertue lienee Beach Boys painotteinen show.
Mukana on ainakin Don Randi koskettimissa, Brianin bändin entinen lyömäsoittaja Nelson Bragg varmaankin rummuissa ja luultavasti bassossa BB- bändin entinen basisti ja musiikillinen liideri Chris Farmer. Muita ei Marksin sivuilla mainita. Randin taustalaulutaidoista en ole tietoinen, mutta Bragg ja Farmer ovat ammattimiehiä siinä puuhassa. Jos herrat keikkailevat neljästään, kyseessä on perusasioihin keskittyvä show. Toisaalta en epäile, etteivätkö he tuollakin kokoonpanolla saisi aikaiseksi kunnon Beach Boys- showta, ovat he sen verran kovia jätkiä. Randi on siis tämä Wreckin crew-mies, jos joku ei sattunut tunnistamaan.
Brian ja Al olivat pari kesää sitten Porissa, kesällä Mike ja Bruce Lontoossa ja syksyllä Dave Helsingissä ja Tampereella. Vielä kivempaa olisi nähdä pojat vielä kerran samalla lavalla.
Asiasta toiseen. En taida laatia erillistä arviota On Tourista, vaan menköön sellainen tähän ikään kuin jälkikirjoitukseksi.
Edellinenkin livekooste oli hyvä, tämä on vielä parempi. Bändi on tiukka, torvet vahvistavat, setti on tuore, vanhat hitit esitetään potpurina pois kuleksimasta. Yhdellä keikalla esitetään toivebiisinä I Get Around, eikä siihen ehkä ihan täysillä panosteta. Bruce taitaa hoitaa Brianin osuuden, muuten Al huolehtii falseteista hieman pinnistellen, esim. Barbara Annessa.
Minusta kaikkein parhaat tallenteet ovat kiertueen Englannin osuudelta. Noille keikoilla on vihdoin jätetty Johnny B. Goode setistä pois. Miksi soittaa kulahtaneita covereita kun omasta tuotannosta löytyy sopivampia biisejä?
Sitä hieman ihmettelen, että kun noita taustamuusikoita oli jo käytössä, niin miksi GVn thereminosuuksia ei annettu jonkun muun kuin Miken soitetavaksi? Mike soitti ne jollain nauhamoogilla muistaakseni ja pikkasen menee nuotin viereen. Sellaista se meillä kultakorvilla on, aina pitää olla valittamassa edes jostain.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)