Jammin' James Riley

Alkuvuodesta etsiskellessäni kiintoisia podcasteja, törmäsin James Rileyn Catchin' A Wave-podcastiin. Riley soittaa surf-instrumentaaleja, laulettua surf-kamaa ja joka jaksossa ainakin yhden Beach Boysien biisin.

Mulla oli 30 vuotta sitten vaihe, joka sisälsi runsaasti edellä mainittuja insrumentaaleja. Eniten tykkäsin sellaisesta myöhempien aikojen alan bändistä kuin Jon and The Night Riders. Heidän versionsa Wilhelm Tellin alkusoitosta on loistava.

Jotenkin harrastus hiipui vuosien saatossa ja siirryin kuuntelemaan pelkästään laulettua musiikkia.
Nyt olen siis kuunnellut Jampan showta yli puoli vuotta työmatkoilla lähinnä. Kesällä en tehnyt työmatkoja, joten viime viikot on kuunneltavaa piisannut.

Rileyllä on toinenkin show, jota seuraan: Rockabilly'n'Blues Radio Our. Silloin kun CaW alkaa kyllästyttämään, voi kuunnella RBRO:ta. CaW nimittäin alkaa ajoittain puuduttamaan. Kun viidennen kerran peräkkäin kuulee biisin jonka nimi on tyyliä Mahtiaalto, Raju Laine tms. (englanniksi, siis) ja kaiku on väännetty kaakkoon, soolokitaristi vetää 1/32 osa lirutuksia sopivin välein (a'la Misirlou) ja rumpali takoo twist-komppia, niin ihan kiva kuulla muutakin.

CaWissa tulee usein Jan&Deania, Duane Eddya, Los Straitjacetsia ja alan klassikkoja kuten Venturesia. Uudenpaa tavaraa on myös tarjolla, mutta varsinkin instrupuolella aika sitä samaa.

Tänään kuuntelin ohjelmaa kun tuli oikein amatöörimäinen instrumentaali, josta puuttui kunnon melodinen teema. Biisin loputtua selvisi, että siinä soittivat mm. Bruce Johnston, Glenn Campell ja Hal Blaine. Suomessa Toivo Kärki yritti korvata rautalankapojat levytyksissä jatsimiehillä, mutta joutui myöntämään, ettei homma taittunutkaan ammattilaisilta. Toista oli näköjään Amerikassa, ihan meni mulle peräkylän autotallibändistä.

Vaikka tässä olen CaW:ta kritisoinut, niin korostan, että pidän showsta kovasti. Marginaalimusiikkia parhaimmillaan. On se kumma kun nuoret muuusikot vielä jaksavat tuosta tyylistä innostua. Youtubesta katsoin keväällä pätkän, jossa kaksi kanadalaista  tyttöä veti kitaroilla surffia. Espanjassa tuntuu olevan useitakin bändejä. Laika ja Cosmonautit ovat päässeet ainakin kerran ääneen. Suomessa ei alan bändejä pahemmin ole. Agentsien yms. ote on paljon sivistyneempi.

Miellyttävästi masentunut

Rolling Stonessa on ilmestynyt uusi Brianin haastattelu. Usko Brian Wilson-haastatteluiden mielekkyyteen on palautunut! Todella kiinnostavaa luettavaa ja Brian vastailee kysymyksiin kuin ihminen konsanaan. Hetken jo kävi mielessä, että onkohan kyseessä ns. valemedian haastattelu, mutta kyllä tämä on aito asia.

Brian huomasi pari vuotta sitten, että tavanomainen lomienjälkeinen masennus jäi tulematta talvella. "Pilvet ovat poistuneet", sanoo Brian. Hän pohtii ikääntymistään ja ihmettelee kun se kävi niin äkkiä. Brian sanoo tuntemuksiensa tasaantuneen, ei laaksoa , ei kukkulaa, vaan tasaista. "Useinmiten olen miellyttävästi masentunut".

Brianilla on kietueella mukana laiskanlinna, jossa hän istuu kulisseissa lavan reunalla ja katselee roudaustohinaa ja hoitelee esiintymisjännitystään.

Toimittaja mainitsee Pet Soundsin olleen kaupallinen pettymys. Tänä kesänä luin muistaakseni AGD:n jutun, jossa hän kertoo Pet Soundsin myyneen kultaa melko tuoreeltaan, mutta tuntemattomasta syystä Capitol ei viitsinyt hakea kultalevyä, eikä mainostaa asiaa mitenkään. Eli osittain PS:n myymättömyys on myytti.

Brianin mielestä Beach Boysit voivat vielä palata samalle lavalle, mutta ilman häntä. Siis Mike Love ei kelpaa enää partneriksi. Rolling Stonen muuten vierittää 2012-kiertueen lässähdyksen täysin Mike Loven syyksi. Oiva esimerkki asioiden yksipuolisesta esiintuomisesta BB-asioissa. Sunshine Tomorrowin arviossa The Observerissa yksi kappale alkaa sanoilla "Mike Love on mulkku". Arvostelija ei voinut suoraa kehua Miken osuutta Wild Honeylla, niin piti ensin vähän "pehmentää".

Brian sanoo lähteneensä kietuelle, koska ei voi kuvitella vain olevansa eläkkeellä. Kiertue-elämä kuitenkin ottaa ajoittain koville, vaikka vaimo ja osa lapsista on mukana. Brian haluaisi esiintyä myös Kiinassa.

Brian osoittautuu huumorintajuiseksi, kiroilevaksi ukoksi, joka aika rehellisen kuuloisesti kommentoi itseään ja elämää. En muista edellistä haastattelua, joka olisi ollut näin hyvä. Vuosia siitä ainakin on.

 Al Jardine pääsee myös sanomaan jotain, lähinnä miehet kehuvat toisiaan ja vähän lauleskelevat. Al oli yksinään haastateltavana jossain toisessa yhteydessä ja minä luin kyllä haastattelun vaan en oikein muista mitään yksityiskohtia. Peruskysymyksiä, perusvastauksia.

http://www.rollingstone.com/music/features/the-beach-boys-brian-wilson-on-pet-sounds-depression-w499614