Toinen Beach Boys elämäkerta on nyt luettu. Jos Mike Love lähestyi elämäänsä melko perinteisen kronologisesti, niin Brian ei. Kirjassa hypitään sinne tänne, hieman on toistoa ja päälauseilla mennään. Teksti muistuttaa aika paljon Brianin haastatteluita, joissa haastattelijan monipolviseen kysymykseen Brian vastaa kahdella sanalla, jotka voisivat olla kaksi jotain muutakin sanaa. Kirja onkin tehty siten, että haamukirjoittaja Ben Greenman on haastatellut Briania ja faktat on pyritty tarkastamaan niiltä jotka muistavat tai ovat muuten vaan asioista perillä.
Varsin lakonista tekstiä siis. Ei kuitenkaan tylsää. Anekdootteja on siellä täällä, osa on tuttuja jo muista yhteyksistä ja kai osa oli ennen kuulemattomiakin, en muista minäkään varmaksi, enkä jaksa lähteitä tarkastella.
Jos Mike pyrkii oikaisemaan kärsimänsä vääryydet ja tuomaan oman näkökulmansa tarkasti todisteiden kera esille, niin Brian on paljon suurpiirteisempi: hän myöntää monestakin asiasta, ettei muista mitään. Brian on myös leppoisampi ja valmis anteeksiantoon, vaikka jokunen heitto Miken suuntaan tuleekin. Miesten kuvaukset samasta tilanteesta eivät ole oikein vertailukelpoisia. Toinen puhuu aidasta ja toinen seipäästä.
Jos Mike jaksaa vatuloida Brianin huume- ja mielenterveysongelmia, niin eipä Briankaan epäröi sanoa asioita suoraan. On suorastaan vaikeaa lukea niitä kuvauksia. Eipä iske kademieli pintaan Brianin rahoja ajatellessa. Tuskin kukaan niitä haluaisi moiseen hintaan.
Vaimo Melinda saa kiitosta monesssa kohtaa elämän järjestyksessä pitämisessä. Johtuneeko Melindasta, että kirja ei ole kovin painottunut 60-lukuun vaan viimeiset 25 vuotta tulevat myös varsin hyvin läpikäydyksi, olennaisin osin ainakin.
