Wake the World, I Can Hear The Music

Olen vajaan kuukauden kuunnellut näitä tämänvuotisia copyright-julkaisuja. Täytyy sanoa, että kyllä on taas hienoja levyjä! Satunnaiselle kuuntelijalle on sanottava varoituksen sana: Aloita BB-harrastus jostain muusta kokoelmasta! Maailman parhaan musiikin kuuntelijoille nämä  sen sijaan ovat pakollista kuunneltavaa.

Molemmat levyt ovat sessiopohjaisia eli kokonaista Frendsiä tai 20/20:ta ei ole tarjolla. Tilalla on trackejä, acapelloja, demoja jne. Laulupuoli on korvia hivelevää, ai jee, että on hienoa ja kaunista!
Trackejä kun kuuntelee tarkalla korvalla, niin huomaa kaikenlaista uutta, johon ei ole tullut kiinnittäneeksi huomiota alunperin.

Dennis on vahvasti esillä molemmilla levyillä. Hän oli Brianin jälkeen Beach Boysien paras säveltäjä. No, 20/20 sisältää kappaleen nimeltä Gong... Joku kirjoitti netissä siitä, että se kerran kuunneltavissa ja sitten sen voi unohtaa. Minä kuuntelin sen puolihuolimattomasti parikin kertaa, ennenkuin päätin kuunnella sen oikein huolella. Pääsin puoleen väliin, ennen kuin oli pakko lopettaa. Ei pysty! Huono vitsi tai jotain. En ole edes jaksanut perehtyä koko asiaan, vaikka onhan tuota PSF:ssä puitu. Siitä tulikin mieleen, että PSF ajettiin jouluna alas yllättäen. Omistajaa ei kuulemma huvittanut enää. Tilalle perustettiin heti Endless Harmony Forum, jossa on samat keskustelijat, sikäli kun löytävät paikalle. Vanhatkin keskustelut saadaan ilmeisesti siirrettyä uuteen foorumiin.

I Can Hear The Musicista on vaihtoehtomelodialla varioitu versio. Carl laulaa niin upeasti, että selkäpiissä värähtelee. Ehkäpä minun suosikkini koko pläjäyksessä!

Joitakuita  ennen julkaisemattomia biisejä on mukana, mutta ei niistä mikään ole niin hyvä, että pitäisi ihmetellä, miksi ei ole aikoinaan julkaistu. Ei ne huonojakaan ole, kiinnostavavia kuunneltavia ainakin. Ainahan tosifani on valmis kuuntelemaan arkistojen pohjalta kaivettuja erikoisharvinaisuuksia. Jos joku biisi on pakko mainita, niin sanotaan vaikka Away. Siinä on a-osassa kaunis melodia. Miksi lie jatkokehittely jäänyt?

Sanotaan vielä, että äänenlaatu on huippuluokkaa.

Ja sanotaan sekin, että kolmas julkaisu eli On Tour on valmiina kuunteluun ja raportoin aiheesta perehtymisen jälkeen. Live on niin tuhti paketti, että ajattelin kuunnella sitä rauhassa työmatkoilla loman jälkeen.

Pojat joulukeikoilla

Molemmat keikkailevat osapuolet ovat jouluisissa tunnelmissa liikkeellä ympäri Amerikkaa. Brian on  kiertueella taas Alin ja Blondien kanssa ja Mike ja Bruce tietty virallisissa merkeissä.

Brianin keikoista on tullut aika karua lehtiarviota, en edes ole pystynyt niihin syventymään, niin tekee pahaa. Keikkavideoistakin näkee miten Brian on pihalla ja veisaa mitä sattuu, eikä aina muista laulaa. Bändi on hirmu vedossa, kuten aina, mutta silminnäkijä kertomusten mukaan pientä turhautumista tilanteeseen on havaittavissa bändinkin joukoissa. Al ja Blondie hoitavat omat tonttinsa, Blondie laulaa esim. Merry Christmas Babyn hyvin persoonallisesti blondiemaisella tyylillään kun taas bändi tukee perinteisin menoin. Hienoa!

Youtubessa löytyy jos kiinnostaa. Brianin esiintymistä on kauhea katsoa. Ei kannata, paha mieli vain tulee. Miksi pitää keikkailla jos se on niin sitä itteään?!

Mike on esiintynyt telkussa mainostamassa joululevyään. Hansonin kanssa homma toimii mainiosti. Kyllä Mikestäkin kuulee, että ikää on, mutta ei hän herätä mitään säälinsekaista kauhistelua.

Puoli vuotta ja Royal Albert Hall! Siniraitapaita on jo hankittu.

Mike Love: Reason for The Season

Joulu on taas, lähes. Mike Loven joululevyltä tuli jo maistiaisia, mutta perjantaina ilmestyi koko levy.
En mikään hillitön joulumusiikin ystävä ole, joten yritän puoliväkisin saada joulumoodin päälle lokakuussa.
Olen levyn muutaman kerran kuunnelut. Ei ole huono, ei. Siis joululevyksi. Uusia biisejä on onneksi mukana jokunen ja kaikki loputkaan eivät ole ihan kuluneimmasta päästä.
Kuusi ensimmäistä biisiä muodostavat levyn paremman puoliskon. Little St. Nick on sovitusta myöten kuten originaalikin. Loppuvuoden keikoilla biisi tulee kuulostamaan juuri tältä. Jäähallin keikalla 2006 tämä oli setissä ja olin tyytyväinen kun sain kuulla sen, kesäkeikoilla se ei ole ohjelmistossa.
Hanson yhteistyö toimii edelleen, Finally It's Chrismas kuuluu tuohon edellä mainittuun kuusikkoon.
Celestial Celebrationin kertsi on Sweets for My Sweetsistä lainattu, Jingle Bell Rockissa on hyödynnetty Cali Girlsin väliriffiä, Alonen on Chrismas Day alkaa Be My Baby-rumpukompilla. Vaikutteita on siis poimittu sieltä täältä, mutta ei minua haittaa, ihan ok.
Nimibiisi on toinen juttu. Sehän on Shortenin' Bread joulusanoilla ja kyllä on kamala! Ärsyttävä, typerä renkutus.
Viimeiset viisi biisiä on perhekaraokea, laulutaitoisen perheen sellaista, tosin. Perinnebiisejä veisataan hartaasti. Ensikuuntelulla en pitänyt yhtään, mutta olen alkanut tottua. Loven lapset pääsevät ääneen, vaikka minä kuuntelisin mieluummin itse isäntää.
Oh, Holy Night on liian vaativa biisi em. kokoonpanolle. Ei toimi.
Luultavasti Reason päätyy joulukuunneltavieni listalle, kerran pari kuunneltavaksi. Jos koko levy olisi ollut alkupään biisien kaltainen, suksee minun soittolistallani olisi ollut isompi.

Mike Love featuring Hanson: It˙s OK

Tämä yhteistyösingle ilmestyi jo kuukausi sitten, mutta kiireisenä (köh...) miehenä joudan kommenttini esittämään vasta näin syksyn korvalla. Ja erinomaisena aasinsiltana asiaan ihmettelen heti alkuun, että miksi ihmeessä kevyt kesäbiisi julkaistaan syksyn jo lähestyessä! (oli napautettava tuohon huutomerkki kun en löydä tästä vierasmaalaisesta näppiksestä kysymysmerkkiä. Onko minulla nyt ongelma käsissäni!) Voi olla mahdollista, että Kaliforniassa syksy saapuu myöhemmin Suomessa, eihän täälläkään ole vielä syksy synkimmillään.

It's OK on tietysti vanha tuttu biisi yli neljänkymmen vuoden takaa. Minusta se oli silloin aikoinaan 15 Big Onesin parhaimman pään biisejä, siis ihan ok. Voi olla, että alan jo hiljalleen pehmetä, muuta minusta uusi versio on vielä parempi. Noin, nyt se on sanottu. 

Miken ääntä ei ole muokattu ainakaan niin paljoa, etteikö hän olisi selvästi itsensä kuuloinen. Yliviritetty autotune on poissa. Hansonin panos on toinen säkeistö ja taustalaulu. Mikelle on sovitettu  bassoääntelyä enemmän pintaan kertseissä. Moog on korvattu perinteisellä bassolla, eikä se minua haittaa. Ero originaalin moogpörinään on korvinkuultava. Erityisesti pidän uuden version outrosta, siihen on saatu lisättyä Beach Boys-meininkiä enemmän kuin mitä alkuperäisestä löytyy.

Mike Love featuring Hanson: It's OK

Lopullinen näkemys

Tämä on lopullinen näkemykseni RFO-äänitteestä. Kesäkuussa postilaatikkoon tipahti uusin Endless Summer Quartely ja siinä levyn tekoon osalliset eli Jerry Schilling BRI:sta ja tuottajat Don Reedman ja Nick Patrick esittävät perusteltuja mielipiteitään ao. tuotteesta. Okei, ihan hienosti he pystyvät kertomaan, miksi levy kuulostaa siltä kuin kuulostaa. Beach Boyseja ei ole haluttu jyrätä orkesterin alle vaan on kevyesti tuettu jo valmiiksi hienoa soundia tai jotain sinnepäin selitys kuuluu.

Olen jokusen kerran levyä kuunnelllut ja suosikkini on Sloop John B. Loppua on jopa uskallettu miksata uusiksi. Toimii. Muutkin Pet Soundsin biisit kuuluvat levyn parhaimmistoon. Disney Girls on hyvä, Kokomo ei niinkään.

Jos tällä kokoelmalla saadaan kalastetua uusia faneja Beach Boyseille, niin silloin ainakin kaupalliset perusteet levyn julkaisulle ovat olemassa. Niuhot vanhat fanit voivat ihan vapaasti olla kuuntelematta.

Muita asioita: Brian Wilson on elokuussa kiertueella Euroopassa. Vaihtoehtoina on joko Pet Sounds vihonviimeisen kerran tai Greatest Hits. Valitkaa itsellenne sopiva.

Joulukuussa sama sakki kiertää Amerikkaa -64 joululevyn merkeissä. Ja soolojoululauluja on myös tarjolla.

Al Jardine on tehnyt storytellerkeikkoja pienellä kokoonpanolla. Kolme miestä saa hämmästyttävän hyvin BB-soundin aikaiseksi.

Virallinen Beach Boys keikkailee kaikista eniten, luonnollisesti. Ensi vuoden kesäkuussa he ovat Lontoossa Royal Albert Hallissa kahtena iltana. Olen paikalla ekalla keikalla, jos kaikki osapuolet säilyvät hengissä eikä terveys petä. Onpahan jotain, mihin turvautua kylminä talvi-iltoina [talvi on tulossa).

The Searchers jää eläkkeelle ensi keväänä. Frank Allen ei jaksa enää matkustaa entiseen malliin ja John McNally ei viitsi jatkaa ilman Frankiä. Kuinka kauan Mike Love jaksaa?

GV + orkesteri

Fun Fun Fun oli aika outo aloitus sinfoniaorkkalevyn mainostukseen. Nyt Spotifysta on kuunneltavana Good Vibrations, joka toimii hieman paremmin. Introssa veivataan a-osan sointukierto ja ennen Carlia tulee lyhyt Day In The Life -tyylinen äänipläjäys.

Huiluja ja selloja on jo alkuperäisessäkin versiossa, joten lisätyt torvet ja viulut sopivat aika huomaamattomasti äänimaailmaan. Tuoko moinen jotain lisäarvoa valmiiksi hienosti sovitettuun ja esitettyyn biisiin? No, eipä juuri.

Kenellekähän tämä levyä on kaupallisessa mielessä suunnattu?

Kolme vuotta sitten The Beach Boys esiintyi Promskeikoilla ison orkesterin kera. You Tubesta katsottuna ne toimivat mielestäni paremmin kuin tämä tuleva levy.

https://youtu.be/SJ9TSQsSnuE

Philharmoniaa

Kesäkuussa tulee levy, jossa alkuperäisiin BB-levytyksiin on ympätty Royal Philharmonic Orchestra.
Sain mainoksen sähköpostiini. Boysit, tuottaja ja kapellimestari eivät säästele ylisanoja tuotetta kehuessaan.

 Spotifyssa voi kuunnella jo Fun*3:n. Ja minähän kuuntelin. Bussissa istuessa taustamelun saattelemana se kuulosti siltä, että joku casiomies on painellut hieman synaansa ja tuottanut viuluääniä sinne tänne. Täytynee kuunnella uudestaan paremmilla vehkeillä, mutta ei se kyllä lupaavalta tuntunut. Levyllä olevat biisit ovat lähinnä ilmeisimpiä hittejä.  GV sisältää alunperinkin selloja yms. Mitähän siihen on saatu lisätyksi? Olen aika skeptinen ja eilen kun luin Pet Sounds-forumia, niin ei sielläkään ilosta kiljuttu.

Brian Wilson kävi selkäleikkauksessa. Tiedotteen mukaan hän on toipunut hyvin. Muutama toukokuun keikka jouduttiin perumaan. Asiaan paremmin perehtyneiden mukaan huhtikuun keikat menivät laulamisen puolesta aika kaameaksi. Liekö johtunut selästä?

Guitar Playerissa on Scott Tottenin haastattelu. Oikein mielenkiintoinen onkin. Uudet biisit treenataan settiin soundcheckeissä, kunhan Totten on ensin lähettänyt laulustemma- mp3:t kullekekin laulajalle kotiläksyksi. Tässä vielä linkki teille friikeille https://www.guitarplayer.com/players/good-vibrations.

Ps. Kuuntelin Fun Fun Funin hieman hifimällä laitteella ja aika tavalla samalta se vaikutti kun ensikuulemallakin. Voi voi!

Jan & Dean Record osa II

Kirjan jälkipuolisko on mielenkiintoisempi kuin alku. Käytän siis jakajana Janin auto-onnettomuutta.

Jan oli ollut vapautettu palveluksesta lääketieteen opintojen vuoksi, mutta elokuvan filmauksissa tapahtuneen junaonnettomuuden vuoksi Jan ei kipseineen oikein kyennyt yliopistolla opiskelemaan kun musiikkiakin piti harrastaa. Jan anoi poissaololuvan yliopistolta aikeenaan palata syksyllä 1966 opintojen pariin. Kutsuntalautakunta kiinnostui heti ja kutsui Janin tapaamiseen, jossa piti selvittämän, mikä on oikea paikka Janille.

Andrew Hickey kirjassaan Californian Music (toivottavasti muistin kirjan nimen oikein) kertoo Janin saaneen palvelukseenastumismääräyksen ja vihapäissään ajaneen harkitun kolarin, jotta vapautuisi armeijasta. Hickey ei tosiaankaan pidä Janista. Mooren mukaan tilanne meni eri tavalla. Jan oli koko edellisen yön studiolla töissä ja meni sieltä suoraan lautakunnan eteen, esitti kaikki todistuksensa yliopistolta ja lääkäreiltä omaan junaonnettomuuteensa liittyen. Lautakunta piti Janin palvelustilanteen ennallaan eli kutsutaan palvelukseen jos hirmu hätä tulee. Eli ei Janilla mitään syytä ollut suunnitella kolaria. Janilla oli samana päivänä bisness-tapaaminen ja sinne ajaessaan (ylinopeutta), hän osui ensin tienreunaan, jolloin takarengas irtosi ja sen jälkeen törmäsi pysäköityyn pick upiin. Auto meni päreiksi.

Minusta näyttäisi siltä, että Jan oli nukkunut liian vähän, eikä auto vain enää pysynyt väsyneen miehen hallinnassa. Typerä vahinko, eikä mikään harkittu surmansyöksy.

Kolarin seurauksena Jan sai pahan aivovamman, oikea puoli halvaantui yms. Puhumaan, lukemaan ja kävelemään piti opetella uudestaan. Oikeakätisestä tuli vasuri. 

Janin toipuminen oli hidasta mutta tuskallista ja turhauttavaa. Sitä paitsi ei hän edes toipunut. Kuntoutusta tietysti oli, vaikka Jan ei olisi aina kovin halukas ollut terapeuteilla käymään.

Aivot on ihmeellinen asia. Jan oli siis siviilissä ihan pihalla, kaikenmaailman siipeilijöiden hyväksikäytettävänä, holhoojasta (isä) huolimatta, mutta studiossa hän oli vielä jollain lailla kykenevä toimimaan. Mies joka ei pystynyt kunnolla puhumaan tai lukemaan, kykeni kirjoittamaan notaatiot koko isolle orkesterille. Kaikki laulustemmat, torvisektion osuudet, rumpunuotit jne., tarkasti nuotitettuina.

Onnettomuuden jälkeen (ja osin ennen) tehty Carnival of Sound on hyvä levy, minun suosikkini duon levyistä. Dean ei ole mukana koko levyllä (ei kiinnostanut), Jan laulaa yhdellä biisillä, joka on nauhoitettu ennen onnettomuutta ja joka on levyn surkein tekele. Mutta muuten siis hyvä levy! Kaverit hoitavat laulamisen, mm. Monkeesin Davy Jones.

Levy-yhtiö ei tykännyt Carnivalista. Se julkaistiin vasta 2012.

Janin ollessa sairaalasssa, Dean otti ohjat käsiinsä ja teki Save for A Rainy Day-lp:n, joka juuttui lakipykäliin ja julkaistiin vasta 1996. Hyvä levy sekin.

Levy-yhtiön kellariin jäi jo ennen onnettomuutta Filet of Soul, joka julkaistiin alkuperäisessä muodossaan viime syksynä (sensuround-versio tuli -60-luvulla ulos). Olen kuunnellut sen yhden kerran ja ymmärrän täysin miksi sitä ei aikoinaan julkaistu: Ihan paska levy! Kyllä minä ymmärrän FoS huumoritavoitteen vaan kun ei naurata. Jos joku sattuu siitä pitämään, niin ei muuta kuin valaisevaa kommmenttia lähettämään!

Vauhtiin päästyäni moitin samantien Janin soolon ysäriltä, Second Wave- merkkisen tuotteen. Lähinnä sen vuoksi, että jopa tuottaja vihjaisi vahvasti, että "elä hyvä mies ala räppäämään" , mutta ei tehonnut: pariin biisiin pitä äännellä jotain rapin tapaista. Alan miesten höpinääkään en jaksa kuunnella, mutta kun sitä tekee joku, joka ei osaa...

Moore siirtyy 1960 -luvusta päästyään vähän eri ilmaisuun. Kirja muuttuu enemmän elämäkerran kaltaiseksi ja siten sujuvammaksi luettavaksi. Koko loppupätkä on oikein mielenkiintoinen. Dean kirjoitti omassa kirjassaan samoista ajoista ja Bob Greenin kirja When We Get to Surf City myös kertoo Jan & Deanin yhteenpaluun jälkeisestä kiertue-elämästä. Greenin kirja on muuten yksi parhaista musiikkikirjoista, joita olen lukenut. Greenin kuvaus Janista lentokoneessa kuulokkeet korvissa opettelemassa omien biisiensä (joka keikalle esitettyjen) sanoja, on aika hyytävää. Käy sääliksi ja samalla herää kunnioitus mieheen, joka jaksaa yrittää.

Mikä yhdistää seuraavia miehiä: John Cowsill, Chris Farmer, Gary Griffin, Randell Kirsch ja Phil Bardowell? No, kaikki soittivat Jan&Dean- taustabändissä ennen siirtymistään Beach Boysien leipiin. Cowsill on edelleen Boysien rumpali, Griffin on Brian Wilsonilla töissä ja Kirsch tekee (vai teki jo?) paluun Boysien
bassoon, koska Brian Eichenberger jää enempi koti-isän töihin. Janin ja Deanin bändistä kehittyi Janin kuoleman jälkeen Surf City All Stars, jonka keulassa Dean, Al Jardine ja David Marks ajoittain esiintyvät.

Jan kuoli sydänkohtaukseen vuonna 2004. Hänen kuntonsa oli ollut aika huono jo vuosia. Elvismäiset ruokatottumukset kymmenien vuosien ajan tekivät lopulta tehtävänsä.

Mark A. Moore: The Jan & Dean Record osa 1

A Cronology of Studio Sessions, Live Performances and Chart Positions kuuluu teoksen alaotsikko. Siinä sivussa kirja on myös Jan Berryn elämäkerta. Siis elämäkerta ja hakuteos tosifanille samassa paketissa. Siksi päädyinkin kuukauden verran kirjan parissa aikaa vietettyäni jakaa arvion kahteen osaan. Tämä ensimmäinen osa käsittelee kaiken vuoteen 1965 asti. Loput säästän toiseen osaan.

Kun kirjoitin taannoin Dean Torrencen muistelmista, taisin mainita siitä yltäkylläisestä elämästä mitä herrat viettivät 1950-luvun Kaliforniassa. Tässäkin kirjassa poikien perheiden vauraus ja tietynlainen yläluokkaisuus tulee esille. Pappa betalar.

Jan sai autotalliin kunnon äänityskamat ja aikaa hengailla siellä kavereiden kanssa. Janista ei välttämättä välity mitenkään erityisen sympaattinen kuva. Jätkä oli ilmiselvä häirikkö ja koulukiusaaja, joka rikkaana ja söpönä pokana sai mellastaa aika kohtuuttomasti ilman seurauksia. Tosin sekä paikallinen poliisi, että FBI tutkivat Janin jengin kolttosia. Osaan kepposista littyivät aseet. Nykyisten kouluampumisten aikakaudella asehuumori ei taitaisi ketään naurattaa. Janin vanhemmat lähettivätkin poikansa välillä San Franciscoon kouluaan käymään.

Jan oli ystävilleen lojaali ja mukava, mutta muut saivat surutta paskaa niskaan jos Janista siltä tuntui. Moore ymmärtää Janin käytöstä enemmän kuin minä.

Levytysuran käynnistyminen autotallivirityksillä on hieno saavutus koulupojilta, sekä Jan & Arnielta, että Jan & Deanilta. Kirjasta ei selviä milloin Arnieta on asioista haastateltu. (Tai ehkä se selviää liitteistä, en ole vielä niitä katsonut). Arnie ei tykännyt keikoista eikä rock-elämästä. Hän ei kadu kuvioista poistumistaan.

Nykyisin Wreckin’ Crewin nimellä tunnetut studiomuusikot olivat alusta alkaen mukana täydentämässä autotallisoundia ja myöhemmin kokonaan studiossa tehtyjä biisejä. Hal Blaine antaa Janista vain positiivista palautetta, toinen rumpali Earl Palmer sanoo Jania persläveksi, tosin lahjakkaaksi sellaiseksi.

Kun Jan & Dean siirtyivät Libertylle, heidän taustallaan soittivat myös The Criketsin Sonny Curtis ja Jerry Allison. Liberty oli The Cricketsinkin levy-yhtiö. Janin levytysajat olivat varsin epäsäännöllisiä ja Jan maksoi muusikoilleen omasta taskusta extraa eli mukava mies! Bändi oli yleensä paikalla vain taustoja nauhoitettaessa, laulusessioissa muusikoita ei tarvittu. Janin ja Deanin lisäksi lauluosuuksia veisasivat The Matadors (Janin kamuja) ja myöhemmin etenkin Steve Barri ja Phil Sloan. Sloan lauloi aika monta Deanin falsettistemmaa, minkä kuulee tietysti levyiltäkin, heillä on erilainen ääni.

Vaikka Jan ja Dean olivatkin surffaripoikia ja Kalifornian mannekiineja, ei heiltä surffausbiisejä löytynyt ennen kuin vasta Beach Boysehin tutustumisen jälkeen. Boysit soittivat ja lauloivat salaa Capitolilta Jan & Deanin versioilla Surfinista ja Surfin Safarista.

Wilsonien isä Murry oli todella katkera kun Brian antoi Janille keskeneräisen Surf Cityn ja siitä tuli ykköshitti. Vielä vuosien päästä Murry vuodatti kirjeessä Brianille, että moisille Hollywoodin herraspelleille piti mennä apua antamaan.

Samalla kun olen kirjaa lukenut, olen myös kuunnellut Jan & Deanin tuotantoa. Suurin osa on kohtuullisen keskinkertaista, varsinkin alkuvuosien kama. Vuosien 62-65 biiseistä löytyy jo parempaa tavaraa. Kuten tuohon aikaa yleistä oli, artisteja ei stereomiksaukset juuri kiinnostaneet. Jan & Deaninkin tapauksessa stereoversioita ei voi autossa kuunnella kärsimättä. Rummut vasemmalla, laulu oikealla ja sitä rataa. Monoa sen olla pitää!

Dean oli käytännössä Janilla töissä ilman mitään sananvaltaa levytyksiin. (Dean otti vahingon takaisin 1980- luvulla, jolloin Jan oli Deanilla töissä kiertueilla). Janiin tympäytyneenä Dean tuli naapuristudiolle ja pääsi osallistumaan BB:n Barbara Ann-sessioon tunnetuin seurauksin.

Kirja on täynnä sessioyksityiskohtia, keikkapäivämääriä yms. sälää, joka tekee lukemisesta välillä työlään. Onneksi aikalaisanekdootteja ja muuta tarinaa eteenpäinvievääkin on. Perinteisenä kirjana tämä olisi miellyttävämpi käsitellä, olisi helpompi selailla sinne tänne.

Poikien elokuvauran tyssäämisen kertoi myös Dean omassa kirjassaan, elävämmin kuin Moore. Junaonnettomuus kuvausten alussa, 18 loukkaantunuttta, joukossa Jan murtuneine jalkoineen. Yhdistettynä Janin autolla kaahailuun tuo tarina johdattaa kohti lopullista onnettomuutta. Mutta siitä vasta seuraavalla kerralla.

 Vuoden 1965 loppuun mennessä oli Janin parisuhde sävellyskumppaniin Jill Gibsoniin päättynyt. Kerran kotiin tullessaan Jill yllätti Janin kahden vieraan naisen kanssa touhuilusta. Alamäki jatkui myös musiikkipuolella. Hittejä ei oikein irronnut, sen sijaan älytöntä ajan hengessä mukana yrittämistä, toisten hiteillä saalistamista ja muuta epätoivoista.

Hajahuomioita kirjoista

Luin joululomalla George Lucasin elämäkerran. Kun Lucas oli tekemässä American Graffitia, hänellä oli vaikeuksia hankkia oikeuksia soundtrackille halutuille biiseille. Elvis oli aivan liian kallis. Lucasin tuottajakaveri Gary Kurz tunsi Dennis Wilsonin Two Lane Blacktopin ajoilta ja soundtrackille saatiin edullisesti Tbe Beach Boysien kappaleita. Tuohon aikaan BB alkoi taas olla suosittu nostalgia genren puolella, joten olikohan mainostamistakin ollut mukana diilissä?

Gainesin kirja käsitteli näitä BB:n talousasioita, mutta luin sen niin kauan sitten, etten muista, oliko Lucasista siinä mitään. Jos asia hoitui ilman riitoja ja skandaaleja, niin tuskinpa Gaines mitään asiasta on maininnut. Hetkinen...

Kipaisin yläkerran Beach Boys-kirjastoon ja tarkistin löytyykö Gainesista mitään. Ei löydy.

Huomasin jokunen päivä sitten, että Mark A. Mooren Jan&Dean Record on Amazonissa tarjouksessa.  
Seitsemänkympin kirja lähti vitosella (dollaria), kindleversio. Nyt nopsasti Amazoniin ostoksille! Palaan asiaan, kunhan saan kirjan ensi luetuksi. Se on kyllä sanottava, että tämä kyseinen kindleversio näyttää kuin olisi monistekopio tai esite tms. Vaan ei ollut kallis. Kovakantisen jos olisi viime vuonna tilannut, niin hintaa olisi tullut satasen pintaan postimaksuineen ja tulleineen. En minä niin kova Jan&Dean fani ole.

Sen sijaan Ken Sharpin Dreamer, Making of Pacific Ocean Blue olisi todella kiinnostava kirja. Jos saan jotenkin budjettin tasapainoon lähiaikoina, niin palaan siihenkin asiaan.

The Beach Boys tekee ainakin kaksi keikkaa Englannissa kesäkuussa. Joku kartanofestari. Ulkoilmakonsertti eli vettä sataa. Soittoaika on puolitoista tuntia eli vain hitit soitetaan. Jätän väliin. Keikkakalenterissa näyttäisi kuitenkin olevan tilaa muillekin eurokeikoille. Kesäsuunnitelmia ei ole vielä lyöty lukkoon...