Brian Wilson Pori Jazzissa

Toista viikkoa on jo mennyt ja nyt vasta päätin ryhtyä asianpuintiin. Olen päässäni pyöritellyt alustavia versioita tämän kirjoituksen sisällöstä kyllä koko ajan, mutta kun sen suurempaa inspiraatiota ei taida tulla, niin näillä mennään, kuten sanonta kuuluu.

Kirjallinen saamattomuuteni ei millään muotoa johdu, siitä ettenkö olisi pitänyt Brian Wilsonin konsertista. Enemmänkin kyse on siitä, onko minulla mitään olennaista lisättävää siihen kaikkeen, mitä tästä pitkästä kiertueesta on jo kirjoitettu. No, eipä ole, mutta en anna sen estää itseäni.

California Girls oli aloitusbiisinä ja sitten tuli hittiä putkeen, kunnes oli Pet Soundsin vuoro. Lopuksi vielä pienenpi kasa hittejä ja Love & Mercy loppuun. Siinä se.

Set List:
1. California Girls
2. Dance Dance Dance
3. I Get Around
4. Little Honda
5. Surfer Girl
6. Don't Worry Baby
7. Darlin'
8. Wild Honey
9. Sail On Sailor
10. Pet Sounds kokonaan
23. Good Vibrations
24. Help Me Rhonda
25. Barbara Ann
26. Surfin' USA
27. Fun Fun Fun
28. Love & Mercy

Biisilistaa kun katsoo, voisi luulla, että kyse on Beach Boysien keikasta. Viimeinen biisi vain on Brianin soolotuotantoa. Sail on Sailor on 70-luvulta, muut asettuvat aikavälille 1962-67. Vaan ei se minua haitannut, minä pidin kaikesta mitä tarjottiin. En kieltämättä ollut niin tyrmääntyneen huumautunut kuin ekalla kerralla Tukholmassa. Vaan siitä on jo aikaa, Brian on vanhempi, äänikään ei enää toimi kuin viitteellisesti.

 Bändi on edelleen aivan mahtava. Alan foorumeilla on näemmä paljon keskusteltu siitä, kumpi on parempi, Jeff Foskett vai Matt Jardine. Minusta Matt hoiti homman hienosti, mutta on hänen äänensä vähän vuosien varrella muuttunut kireämmäksi ja nasaalimmaksi. Foskett taas soundaan entiseltään, joten ehkä kallistun hänen kannattajakseen tässä Brian-soundalike kisassa.

Al Jardinen ääni oli hieman rosoinen, vaan ei hänellä ollukaan kuin pari liidiä. Puheääni oli entisellään. Parhaassa kunnossa oli Blondie Chaplinin ääni. Wild Honeny ja Sail On olivat hienoja vetoja. Bändin vokaalipaketissa ainoa puute on basson voimattomuus. Ainakin Nick Waluschko lauloi jotain basso osuuksia, en tiedä kuka muu niitä laulaa, jos laulaa. Keski- ja ylä-äänet kuitenkin hallitsevat soundia. Al Jardine luonnollisesti lauloi Help Me Rhondan. Kertsissä jäin kaipaamaan Mike Loven tasoista ja kuuloista bassoa.

Brianilta taisi tulla prompterin ulkopuolelta vain keikan loppupuolella todettu ' It's raining'. Muuten hän pysyi tiukasti käsikirjoituksessa. Matt paikkasi kerran tai pari kun Brian ei muistanut laulaa. Brian soitti Yamahan syntsaa ilman baby grand-kuorta. Olisko kevennetty roudausta sen verran? Tukholmassa 2004 Brian soitti syntsaansa yhdessä biisissä, nyt kädet liikkuivat koskettimilla lähes kaikissa biisesissä. En tiedä tuliko PA.sta ulos mitään Brianin soitosta, en huomannut ainakaan. Sama juttu muuten Alin kitaran kanssa. Blondien kitara kyllä kuului.

https://www.youtube.com/watch?v=H7DnmS3yj3Q

Ohessa näyte. Kauan sitten kun ajoin isän autolla yo-kirjoituksiin, soi autossa kasetti, jossa Little Honda loppui juuri kun saavuin koulun parkkipaikalle. Hondan siivittämänä ylioppilaaksi! Tämä biisi herättäää vieläkin hyviä viboja. Youtubessa on useita muitakin videoita Porista. Niistä näkyy sään surkeus aika hyvin.






Ennen keikkaa pääsin vaimon kanssa Hesarin haastateltavaksi ja päädyimme Brian Wilsonin kuvan viereen samalle aukeamalle. Ilmeisesti kyseessä on faniuden kohokohta? Tai ehkä yhdessä sen kanssa kun Brian käveli Tukholmassa keikan jälkeen minun vierestäni autoon?

Keikka oli siis hyvä, onneksi pääsin paikalle ja menisin uudestaan heti kun se vaan olisi mahdollista.
En olisi 80-luvun alussa uskonut, että pääsen näkemään Brian Wilsonin kolmesti. Joskus elämä hymyilee.

1967 Sunshine Tomorrow

Ei ole pitkä aika siitä kun ihmettelin tätä fanin onnea ja auvoa uusien julkaisujen suhteen. Tämä on just sitä mitä tarkoitin: taas julkaistiin 'uutta' musiikkia, ja hyvää sellaista.

Kyseessä on siis Wild Honey-albumi stereona kaikenlaisella bonuksella lisättynä, kahden cd:n verran tavaraa. Wild Honey ei ole koskaan kuulostanut niin hyvältä kuin nyt. Soittimet erottuvat selkeinä (no, ei niitä tietysti montaa olekaan), laulu soi uskomattoman hienosti. Carl Wilson löysi rock-äänensä tällä levyllä ja sen kuulee.

Sessio-kamaa on ekan levyn loppu puolella aika tavalla riittävästi, satunnainen kuuntelija voi olla vähemmän innostunut (testattu kotioloissa). WH:n livevedot lopettavat ykköslevyn.

Toinen levy alkaa Smiley Smile-sessiopätkillä. Minulle SS on ollut melko hankala tapaus. Toisaalta levyllä on kaksi lempparibiisiäni, Good Vibrationa ja Heroes And Villains, toisaalta loput biisit ovat pilvenveikkojen huuruisia visioita, aivan eri tyylisiä kuin nuo kaksi edellä mainittua. Lopputulos on, että olen kuunnellut SS.ia vähänlaisesti. Ei nämä tällä levylläkään olevat jutut oikein saa päätäni käännettyä. Tiedän kyllä, että asiantuntevissa piireissä SS on suuresti arvostettu, mutta kun ei uppoa minuun millään.

Koska elokuun kaksi Havaijin keikkaa eivät antaneet riittävän laadukasta materiaalia live-julkaisuun, pojat menivät Wally Haiderin studioon tekemään liven uusiksi. Tarkoitus oli liittää yleisön ääntelyä sekaan. Näitäkään biisejä ei sitten julkaistu, ennen kuin nyt. Siis virallisesti. Hankin nämä Englannista joskus 25 vuotta sitten, saatesanoilla 'Your faith will be restored'. Kyllä minä niitä silloin ahkerasti kuuntelinkin ja tykkäsin kovin. Ei ne huonoilta kuulosta nytkään. Tyyli on jotain apaattis-hypnoottista rentoilua. Laulu kulkee. Wild Honeylla siirryttiin taas särmempään meininkiin.

Kakkos-cd siis alkaa studiossa tehdyillä Havaijinsoitoilla ja jatkuu jokusella aidolla livellä samasta paikasta. Lopuksi vielä marraskuisia livejä ja Surf's Up-tapailua.

Joskus kauan sitten luin jotain Isoa Musiikkitietosanakirjaa vaarini luona. Siinä sanottiin, että 1960-luvun lopulla Mike Lovesta tuli BB:n pääasiallinen soolovokalisti ja että hänen nasaali äänensä alkoi menettää viehätystään. Jokainen, joka vaivautuu tuon ajankohdan BB levyjä kuuntelemaan, huomaa, että ykkössolisti on Carl Wilson. Briankin taitaa laulaa enemmän sooloja kuin Mike (ihan mutuna heitän, en jaksa laskea). Nasaaliin ääneen en ota kantaa.

Olen seurannut Porin säätietoja viime päivät sillä silmällä. Vielä eilen näytti torstain osalta pahalta, mutta tänään oli jo luvassa sunshinea. Olisi aika paha pettymys jos uusi Pet Sounds-paitani jäisi toppatakki-sadetakkiyhdistelmän alle näkymättömiin.

Kannattaisiko ottaa iso kamera mukaan vai joutuuko se narikkaan portilla? Virallinen tiedotus aiheesta on hivenen epämääräistä, joskus saa kuvata, toisinaan sitten taas ei. Silloin kun Beach Boys oli Sieravuoressa kuvasin ihan vapaasti eturivistä aina kun siltä tuntui. Siellä oli vähän kotikutoisempi meininki kuin Porissa. Illan hämyssä tulee se ongelma, ettei pitkässä putkessa riitä valovoima zoomatessa ja 50- millisessä kohde jää aika kauaksi, ellei ihan nenän eteen pääse ja siihen ei kai pääse kuin viralliset kuvaajat.

Liekö Brianilla oheistuotteita mukana vaikkei vippiä olekaan? Minullahan ei vielä olekaan tarpeellista tavaraa tarpeeksi.

Nähdään Porissa!