Jouluspesiaali vol II

Konserttipäivä oli maanantai. Koska meillä oli tolkuttoman hintaiset vip-liput (oli niitä vielä vipimpiäkin ja siten kalliimpia), sisältyi lipun hintaan sisäänpääsy Maciin eli modernin taiteen museoon, jossa oli Cohen-aiheinen näyttely, There's a crack in everything. Vippilipulla pääsi siis ennakkoon sisään, ennenkuin näyttely oli avautunut suurelle yleisölle. Tästä seurasi se, että paikalla taisi olla vain faneja ja tunnelma oli sen mukainen.

 Cohenilta oli ehditty kysyä mielipidettä näyttelystä, ei hän ollut vastustellut. En oikein tiennyt mitä näyttelyltä olisi pitänyt odottaa, vaikka jotain ennakkotietoja olin lukenutkin. Heti ensimmäinen sali iski luun kurkkuun: Lähes tunnin mittainen videoinstallaatio kolmelle seinälle heijastettuna. Voisi ajatella, että siinä oli Cohen laulajauran esittely. Hienoja konserttipätkiä toinen toisensa perään, ei missään kronogisessa järjestyksessä, vaan pikemminkin sopivassa. Alkuaikojen Cohen aloitti biisin, toisessa sakeistössä lauloi kasari Cohen ja biisin lopetti viimeisten kiertueiden Cohen. Kaikki saumattomasti yhteen leikattuna! Cohenin "äänenmurros" tuli tyylikkäästi esille.

Vietimme näyttelyssä kolme tuntia. En aio kaikesta mahdollisesta kertoa, mutta vielä pari mielenkiintoista ykstyiskohtaa haluan tuoda esille.

Harvat ja valitut eli 16 vähintään 65-vuotiasta Kanadanhemmoa oli päässyt laulamaan oman versionsa I'm Your Man albuumista. Näyttelyssä ukot lauloivat (tai "lauloivat") omassa huoneessaan jokainen omalla screenillään ilman taustamusiikkia eli pelkät vokaalit kuuluivat. Synkka ei ihan millisekunnilleen mennyt.. Toisessa huoneessa screenillä lauloi tuo edellisessä blogitekstissä mainittu Shaar Hashomayimin kuoro viimeisen päälle nuotilleen. Kun vaihtoi huonetta, saattoi kuulla toisesta huoneesta enkelikuoron tai ukkoin mölinään, riippuen kummassa huoneessa oli. Ai kun taas rumasti puhun ihmisten laulusuorituksista. Siis tämä juttu oli ihan äärettömän hieno teos, ei se nuotin viereen osuminen ollut mikään ongelma, tunnelma oli mahtava.

https://www.youtube.com/watch?v=yjM38R8HNJM

Ja nyt tulee se Beach Boys-aiheinen huomio: SH-kuoro lauloi ajoittain kuin Boysit. Tietenkään en tullut kuvanneeksi Ain't No Curen taustalauluja kun falsetti raikasi tutun kuuloisesti. Olkoon kuitenkin tuo oheinen video jonkinlaisena osviittana. Hienolta sekin kuulostaa.   

Jotta toinenkin puoli saisi äänensä kuuluviin, niin tässäpä olisi tarjolla lyhyt pätkä.

https://www.youtube.com/watch?v=HjkQfg8scdw

Näyttelyn loppupuolella oli Hallelujaakoppi. Se oli semmoinen puukota, jossa roikkui mikrofoneja. Taustalla hymisi kuoro Hallelujahin melodiaa. Kotaan sai mennä hymisemään mikkiin köörin mukana, joilloin lattia tärisi hyminän tahtiin. Heh, hauskaa! Testasin sekä yksin, että täydessä kokoonpanossa. Molempi parempi.

Näyttelystä selvittyämme suuntasimme hotellin kautta Centre Belliin tai Bell Centeriin kuten se englanniksi sanotaan. Montreal on hyvin ranskankielinen. Kyltit, metrokuulutukset yms. ovat ranskaksi. Englantia toki osataan yleisesti ja asuuhan kaupungissa englanninkielinen vähemmistö. Mutta ranska rulettaa!

Vip monrealilaisittain tarkoitti jonottamista, turhanpäiväistä seisoskelua, naurettavaa turvatarkastusta ja sen sellaista. Sen verran otti päähän, että jätin mercandisetiskin antimet väliin.

Konsertti oli ok, jos näin laimeasti voi sanoa. Se ei ollut Leonardin keikka. Biisit oli hyviä, esiintyjät hoitivat työnsä mallikkaasti. k.d.lang oli paras. Kiintoisinta oli kun näytettiin Cohenin kotivideoita ja taustalla soi Book Of Longingin viimeistelty versio, joka kuulosti tuoreelta. Hätäinen ihminen saattaisi vetää tästä johtopäätöksen, että joskus voisi olla ilmestymässä postuumi levy.

Seuraavana päivänä testasimme, pääsiköhän käytetyillä lipuilla vielä kerran Maciin. Kyllä pääsi! Tällä kertaa vierähti kaksi tuntia näyttelyä ihmetellen. Jos kiinnostaa, niin näyttely on Montrealissa vielä huhtikuulle, jonka jälkeen se lähtee kiertueelle. En tiedä tuleeko Suomeen. Voi kun jotain vastaavaa tehtäisiin Beach Boyseista. Aineistoa olisi yllin kyllin ja poikia hengissä. Voisivat tulla avaamaan näyttelyn.

Linkkien ja kuvien kanssa aikani taisteltuani, voisin taas lopetella. Jos joku haluaa vielä lisää tästä aiheesta, niin voi sen sanoa. Eihän Unelmia Kaliforniasta ole mikään matkailublogi, tiedetään, joten en pahastu tämän aiheen rauhaan jättämisestä.

Uusi Vuosi lähestyy! Onnellista sellaista!

Jouluspesiaali: Tower of Song: Memorial Tribute to Leonard Cohen

Leonard Cohen on The Beach Boysien vastakohta, totesi kaunis ja älykäs vaimoni taannoin. Kun kysyin perusteluja moiseen, niin vastaus oli, ettei moisia heittoja tarvitse perustella. Joka tapauksessa kyseinen heitto tarjoaa oivallisen aasinsillan aiheiseen, joka periaatteessa vaikuttaisi olevan offtopicia parhaimmillaan (olenhan tätä harrastanut ennenkin L.C:n kyseessä ollen).

En aio kuitenkaan olla ottamatta haastetta vastaan, vaan perustelen enemmän tai vähemmän nerokkaasti, miksi BB-blogissa voi kirjoittaa myös L.C:ta. Kaikki johtuu siitä, että vaimon myötä olen ajautunut Cohen-maailmaan mukaan pikkuhiljaa ja asiat ovat seuranneet toistaan. Cohenin keikkoja tuli nähtyä viisi, mikä ei tietysti ole paljon, kun jotkut ovat niitä nähneet useita kymmeniä.

No, keikalle mentiin nytkin. Koska Cohen ei ole enää joukossamme, tyytyminen oli tribuuttikeikkaan. Paikkana oli Centre Bell Montrealissa, esiintyjinä mm. Sting, Elvis Costello, Adam Cohen (joka oli myös koko jutun toimeenpaneva voima), Lana Del Ray, k.d. Lang jne.

Ensimmäinen BB-pointti on siis samalla mantereella oleskelu. Montrealista on matkaa Kaliforniaan aika pitkästi, mutta vähemmän kuin Suomesta. Montrealista voisi ajaa vaikka autolla perille! Come on, let’s cruise! Ehkäpä ensi kerralla.

Autoista kun nut tuli puhe, niin Montralin autot näyttivät olevan enimmäkseen eurooppalaisia tai japanilaisia. Poliisilla oli Dodget ja remonttimiehillä Fordin pickupit. Ei olisi Montrealin autokannasta laulunaiheiksi. Cohen ei pahemmin autoista laulanut. ”Drove you to the station” My Oh My biisissä voisi viitata autoiluun tai hevoskärryyn.

Tribuuttikeikka ei yksinään riitä viikon matkan aiheeksi, niinpä paikallisien fanivoimien voimakaksikko oli järjestänyt heti alkuun kiertoajelun, jossa käytiin katsomassa merkittäviä Cohen-kohteita. Kaksi bussillista faneja kiersi koko päivän ympäri Montrealia. Synnyinkoti, synagooga, nykyinen talo, Lady of the Harbor jne.

 Synagoogan meille esitteli kantor Gideon Zelemeyer, joka oli mukana You Want It Darkerilla. Hän kertoi mukaansatempaavasti yhteistyöstä Cohenin kanssa. Pyynnöstä hän myös lauloi meille varsinaiseen toimenkuvaansa kuuluvan veisun:https://youtu.be/TMArfeRUUD4

Päivän päätteeksi istuimme katolisen kirkon penkissä katsomassa Li’l Alin ja Sylvia Simmonsin yhteiskonsertin. Cohenia lauloivat. Ostin Sylvian kirjoittaman Cohen elämäkerran ja sain nimmarin.

Jetlag vaikutti tässä vaiheessa vielä aika pahasti. Hotelliin nopsasti ja taas liikkeelle, sillä illallinen Moishesissa odotti. Toistasataa cohenistia söi, joi ja piti infernaalista mökää. Taustamusiikkia ei juuri kuullut. Pihviravintolan kasvisannos oli kohtuullisen ok, varsinkin se järjettömän kokoinen suklaakakkupala jälkiruoksi.

Hyvät ystävät! Nyt käyn joulun viettohon ja palaan Montrealiin Jouluspessun kakkososassa, ihan pian.

Sunshine Tomorrow II ja Sunshine Live

Olen jo tänä vuonna maininnut asiasta, mutta toistan itseäni ja totean, että nykyisin on mahtavaa olla The Beach Boys fani. Uusien julkaisujen virta jatkuu vuolaana. Nyt uusimpana tämä jatko-osapaketti Sunshine Tomorrowille.

Ajattelin kolmekymmentä vuotta sitten, etten koskaan näe Beach Boysia livenä. BB kävi 1987 pitkästä aikaa Englannissa. Hankin keikan livebootlegin aika tuoreeltaan ja kuuntelin sitä aika paljon.
Nauhoituksen laatu oli kohtuullinen. Minulla on myös paljon livejä, joiden laatu on lähinnä kuuntelukelvoton.

Tämänvuotinen tekijänoikeuspidennysjulkaisu (oho, pitkä sana) sisältää kaksi Lei’d In Hawaii-keikkaa, em. keikkojen harjoituksia ja marraskuun kiertueen keikkoja useita, kokonaan. 109 biisiä!
Toistan: 109! Siis live-levy. Sunshine II sisältää 29 biisiä. Alaotsikko ”Studio Sessions” kertoo olennaisen.

Jos olisin nuorena fanina saanut nämä levyn hyppysiini, olisin varmaan hyppinyt seinille, itkenyt ja nauranut jne. Nyt vanhana keskiäkäisenä miehenä suhtaudun hivenen rauhallisemmin, ainakin ulkoisesti. Sisäisesti... hymy nousee huulille, talviahdistus helpottaa, unelmat Kaliforniasta täyttävät pään! Voi mahoton, mikä BB-pläjäys! Oivallinen valinta viiden tunnin automatkalle tai lentomatkalle (vastamelukuulokkeilla).

Virallinen bootleg on hyvä kuvaus näistä(kin) äänitteistä. Capitolilla on varmaankin meille lisää tavaraa tarjolla pariksi vuodeksi, Warnerista en tiedä (Til’ I Die- sessiot!). Ja kiitos näistä tekijänoikeuspidennyksistä menee EU:lle. Kyllä ne Brysselissä tietävät, mitä BB-fanit tarvitsevat!

Studio Sessionsilla on acapelloja, track and backing vocals versioita. Jälkimmäiset sopivat hyvin BB-karaokeen, lisää vain oma äänesi boysien päälle. Hyvältä kuulostaa, etenkin kun laulaa yksin autossa työmatkalla. Vaikka oma ääni ei olisi ihan samaa luokkaa kuin taustabändillä, niin BB kannattelee. Miten voi miehistä irrota moiset suloäänet?

Lei'd In Hawaiin julkaisemattajättämisen syyksi on useinmiten sanottu Brianin heikko esitys lavalla. En kuule sellaista. Korkeintaan syyn voi laittaa kaikkien nimiin. BB kuulostaa siltä kuin takahuoneessa olisi poltettu muutakin kuin tupakkia. Meininki on semmoista rennon rauhallista psykedelis-minimalismia hienosti laulettuna. Minä pidän.

Marraskuun kiertueella Brian ei ollut mukana ja soundi on erilainen. Settilista ei kovin paljon vaihdu. Soundboard-nauhoituksen äänenlaatu on erinomainen. Jos nämä kuuntelisi huolellisesti läpi ja valitsisi joka keikalta parhaan version, saisi varmaan yhden todella hyvän liven. Taas olisi edessä soittolistan laadintaa, entisetkin on tekemättä.

 Fyysisessä olomuodossa näitä levyjä ei taida saada. Amazonilla mp-3-lataus maksaa 50€, joka on aika kova hinta . Kolmen cd:n paketti tuohon hintaan olisi kiikun kaakun ehkä aika kallis. Pakattuna latauksena hinta on törkeä. Flac maksaa vielä enemmän, ja sitten se pitäisi muuttaa audioksi ja polttaa, että toimisi autossa ja stereoissa. Tyydyn Spotify-kuunteluun.

Capitol ei mainosta, eikä laita cd:tä myyntiin, koska kaupallisesti nämä äänitteet ovat laarin pohjalta kaivettua tosifanin päiväunikamaa eli eivät myisi rittävästi. Lataaminen on halvempaa.

Jos olet aloittamassa BB-uraasi, älä aloita kuuntelua tästä tuotteesta. Fanille kuuntelokokemus on luonnollisesti helpompaa, varsinkin kun biisit sentään vaihtuvat, toisin kuin vaikkapa Sea Of Tunesin tuotannossa, jossa saattaa tulla peräkkäin 25 kertaa saman biisin eri ottoja. Niitä ei ilokseen kuuntele meikäläinenkään, menee jo vakavan harrastamisen piikkiin ja sellaista ei jaksa kovin usein.

Lisää Sunshinea Suomen talveen!