Jouluspesiaali vol II

Konserttipäivä oli maanantai. Koska meillä oli tolkuttoman hintaiset vip-liput (oli niitä vielä vipimpiäkin ja siten kalliimpia), sisältyi lipun hintaan sisäänpääsy Maciin eli modernin taiteen museoon, jossa oli Cohen-aiheinen näyttely, There's a crack in everything. Vippilipulla pääsi siis ennakkoon sisään, ennenkuin näyttely oli avautunut suurelle yleisölle. Tästä seurasi se, että paikalla taisi olla vain faneja ja tunnelma oli sen mukainen.

 Cohenilta oli ehditty kysyä mielipidettä näyttelystä, ei hän ollut vastustellut. En oikein tiennyt mitä näyttelyltä olisi pitänyt odottaa, vaikka jotain ennakkotietoja olin lukenutkin. Heti ensimmäinen sali iski luun kurkkuun: Lähes tunnin mittainen videoinstallaatio kolmelle seinälle heijastettuna. Voisi ajatella, että siinä oli Cohen laulajauran esittely. Hienoja konserttipätkiä toinen toisensa perään, ei missään kronogisessa järjestyksessä, vaan pikemminkin sopivassa. Alkuaikojen Cohen aloitti biisin, toisessa sakeistössä lauloi kasari Cohen ja biisin lopetti viimeisten kiertueiden Cohen. Kaikki saumattomasti yhteen leikattuna! Cohenin "äänenmurros" tuli tyylikkäästi esille.

Vietimme näyttelyssä kolme tuntia. En aio kaikesta mahdollisesta kertoa, mutta vielä pari mielenkiintoista ykstyiskohtaa haluan tuoda esille.

Harvat ja valitut eli 16 vähintään 65-vuotiasta Kanadanhemmoa oli päässyt laulamaan oman versionsa I'm Your Man albuumista. Näyttelyssä ukot lauloivat (tai "lauloivat") omassa huoneessaan jokainen omalla screenillään ilman taustamusiikkia eli pelkät vokaalit kuuluivat. Synkka ei ihan millisekunnilleen mennyt.. Toisessa huoneessa screenillä lauloi tuo edellisessä blogitekstissä mainittu Shaar Hashomayimin kuoro viimeisen päälle nuotilleen. Kun vaihtoi huonetta, saattoi kuulla toisesta huoneesta enkelikuoron tai ukkoin mölinään, riippuen kummassa huoneessa oli. Ai kun taas rumasti puhun ihmisten laulusuorituksista. Siis tämä juttu oli ihan äärettömän hieno teos, ei se nuotin viereen osuminen ollut mikään ongelma, tunnelma oli mahtava.

https://www.youtube.com/watch?v=yjM38R8HNJM

Ja nyt tulee se Beach Boys-aiheinen huomio: SH-kuoro lauloi ajoittain kuin Boysit. Tietenkään en tullut kuvanneeksi Ain't No Curen taustalauluja kun falsetti raikasi tutun kuuloisesti. Olkoon kuitenkin tuo oheinen video jonkinlaisena osviittana. Hienolta sekin kuulostaa.   

Jotta toinenkin puoli saisi äänensä kuuluviin, niin tässäpä olisi tarjolla lyhyt pätkä.

https://www.youtube.com/watch?v=HjkQfg8scdw

Näyttelyn loppupuolella oli Hallelujaakoppi. Se oli semmoinen puukota, jossa roikkui mikrofoneja. Taustalla hymisi kuoro Hallelujahin melodiaa. Kotaan sai mennä hymisemään mikkiin köörin mukana, joilloin lattia tärisi hyminän tahtiin. Heh, hauskaa! Testasin sekä yksin, että täydessä kokoonpanossa. Molempi parempi.

Näyttelystä selvittyämme suuntasimme hotellin kautta Centre Belliin tai Bell Centeriin kuten se englanniksi sanotaan. Montreal on hyvin ranskankielinen. Kyltit, metrokuulutukset yms. ovat ranskaksi. Englantia toki osataan yleisesti ja asuuhan kaupungissa englanninkielinen vähemmistö. Mutta ranska rulettaa!

Vip monrealilaisittain tarkoitti jonottamista, turhanpäiväistä seisoskelua, naurettavaa turvatarkastusta ja sen sellaista. Sen verran otti päähän, että jätin mercandisetiskin antimet väliin.

Konsertti oli ok, jos näin laimeasti voi sanoa. Se ei ollut Leonardin keikka. Biisit oli hyviä, esiintyjät hoitivat työnsä mallikkaasti. k.d.lang oli paras. Kiintoisinta oli kun näytettiin Cohenin kotivideoita ja taustalla soi Book Of Longingin viimeistelty versio, joka kuulosti tuoreelta. Hätäinen ihminen saattaisi vetää tästä johtopäätöksen, että joskus voisi olla ilmestymässä postuumi levy.

Seuraavana päivänä testasimme, pääsiköhän käytetyillä lipuilla vielä kerran Maciin. Kyllä pääsi! Tällä kertaa vierähti kaksi tuntia näyttelyä ihmetellen. Jos kiinnostaa, niin näyttely on Montrealissa vielä huhtikuulle, jonka jälkeen se lähtee kiertueelle. En tiedä tuleeko Suomeen. Voi kun jotain vastaavaa tehtäisiin Beach Boyseista. Aineistoa olisi yllin kyllin ja poikia hengissä. Voisivat tulla avaamaan näyttelyn.

Linkkien ja kuvien kanssa aikani taisteltuani, voisin taas lopetella. Jos joku haluaa vielä lisää tästä aiheesta, niin voi sen sanoa. Eihän Unelmia Kaliforniasta ole mikään matkailublogi, tiedetään, joten en pahastu tämän aiheen rauhaan jättämisestä.

Uusi Vuosi lähestyy! Onnellista sellaista!

Jouluspesiaali: Tower of Song: Memorial Tribute to Leonard Cohen

Leonard Cohen on The Beach Boysien vastakohta, totesi kaunis ja älykäs vaimoni taannoin. Kun kysyin perusteluja moiseen, niin vastaus oli, ettei moisia heittoja tarvitse perustella. Joka tapauksessa kyseinen heitto tarjoaa oivallisen aasinsillan aiheiseen, joka periaatteessa vaikuttaisi olevan offtopicia parhaimmillaan (olenhan tätä harrastanut ennenkin L.C:n kyseessä ollen).

En aio kuitenkaan olla ottamatta haastetta vastaan, vaan perustelen enemmän tai vähemmän nerokkaasti, miksi BB-blogissa voi kirjoittaa myös L.C:ta. Kaikki johtuu siitä, että vaimon myötä olen ajautunut Cohen-maailmaan mukaan pikkuhiljaa ja asiat ovat seuranneet toistaan. Cohenin keikkoja tuli nähtyä viisi, mikä ei tietysti ole paljon, kun jotkut ovat niitä nähneet useita kymmeniä.

No, keikalle mentiin nytkin. Koska Cohen ei ole enää joukossamme, tyytyminen oli tribuuttikeikkaan. Paikkana oli Centre Bell Montrealissa, esiintyjinä mm. Sting, Elvis Costello, Adam Cohen (joka oli myös koko jutun toimeenpaneva voima), Lana Del Ray, k.d. Lang jne.

Ensimmäinen BB-pointti on siis samalla mantereella oleskelu. Montrealista on matkaa Kaliforniaan aika pitkästi, mutta vähemmän kuin Suomesta. Montrealista voisi ajaa vaikka autolla perille! Come on, let’s cruise! Ehkäpä ensi kerralla.

Autoista kun nut tuli puhe, niin Montralin autot näyttivät olevan enimmäkseen eurooppalaisia tai japanilaisia. Poliisilla oli Dodget ja remonttimiehillä Fordin pickupit. Ei olisi Montrealin autokannasta laulunaiheiksi. Cohen ei pahemmin autoista laulanut. ”Drove you to the station” My Oh My biisissä voisi viitata autoiluun tai hevoskärryyn.

Tribuuttikeikka ei yksinään riitä viikon matkan aiheeksi, niinpä paikallisien fanivoimien voimakaksikko oli järjestänyt heti alkuun kiertoajelun, jossa käytiin katsomassa merkittäviä Cohen-kohteita. Kaksi bussillista faneja kiersi koko päivän ympäri Montrealia. Synnyinkoti, synagooga, nykyinen talo, Lady of the Harbor jne.

 Synagoogan meille esitteli kantor Gideon Zelemeyer, joka oli mukana You Want It Darkerilla. Hän kertoi mukaansatempaavasti yhteistyöstä Cohenin kanssa. Pyynnöstä hän myös lauloi meille varsinaiseen toimenkuvaansa kuuluvan veisun:https://youtu.be/TMArfeRUUD4

Päivän päätteeksi istuimme katolisen kirkon penkissä katsomassa Li’l Alin ja Sylvia Simmonsin yhteiskonsertin. Cohenia lauloivat. Ostin Sylvian kirjoittaman Cohen elämäkerran ja sain nimmarin.

Jetlag vaikutti tässä vaiheessa vielä aika pahasti. Hotelliin nopsasti ja taas liikkeelle, sillä illallinen Moishesissa odotti. Toistasataa cohenistia söi, joi ja piti infernaalista mökää. Taustamusiikkia ei juuri kuullut. Pihviravintolan kasvisannos oli kohtuullisen ok, varsinkin se järjettömän kokoinen suklaakakkupala jälkiruoksi.

Hyvät ystävät! Nyt käyn joulun viettohon ja palaan Montrealiin Jouluspessun kakkososassa, ihan pian.

Sunshine Tomorrow II ja Sunshine Live

Olen jo tänä vuonna maininnut asiasta, mutta toistan itseäni ja totean, että nykyisin on mahtavaa olla The Beach Boys fani. Uusien julkaisujen virta jatkuu vuolaana. Nyt uusimpana tämä jatko-osapaketti Sunshine Tomorrowille.

Ajattelin kolmekymmentä vuotta sitten, etten koskaan näe Beach Boysia livenä. BB kävi 1987 pitkästä aikaa Englannissa. Hankin keikan livebootlegin aika tuoreeltaan ja kuuntelin sitä aika paljon.
Nauhoituksen laatu oli kohtuullinen. Minulla on myös paljon livejä, joiden laatu on lähinnä kuuntelukelvoton.

Tämänvuotinen tekijänoikeuspidennysjulkaisu (oho, pitkä sana) sisältää kaksi Lei’d In Hawaii-keikkaa, em. keikkojen harjoituksia ja marraskuun kiertueen keikkoja useita, kokonaan. 109 biisiä!
Toistan: 109! Siis live-levy. Sunshine II sisältää 29 biisiä. Alaotsikko ”Studio Sessions” kertoo olennaisen.

Jos olisin nuorena fanina saanut nämä levyn hyppysiini, olisin varmaan hyppinyt seinille, itkenyt ja nauranut jne. Nyt vanhana keskiäkäisenä miehenä suhtaudun hivenen rauhallisemmin, ainakin ulkoisesti. Sisäisesti... hymy nousee huulille, talviahdistus helpottaa, unelmat Kaliforniasta täyttävät pään! Voi mahoton, mikä BB-pläjäys! Oivallinen valinta viiden tunnin automatkalle tai lentomatkalle (vastamelukuulokkeilla).

Virallinen bootleg on hyvä kuvaus näistä(kin) äänitteistä. Capitolilla on varmaankin meille lisää tavaraa tarjolla pariksi vuodeksi, Warnerista en tiedä (Til’ I Die- sessiot!). Ja kiitos näistä tekijänoikeuspidennyksistä menee EU:lle. Kyllä ne Brysselissä tietävät, mitä BB-fanit tarvitsevat!

Studio Sessionsilla on acapelloja, track and backing vocals versioita. Jälkimmäiset sopivat hyvin BB-karaokeen, lisää vain oma äänesi boysien päälle. Hyvältä kuulostaa, etenkin kun laulaa yksin autossa työmatkalla. Vaikka oma ääni ei olisi ihan samaa luokkaa kuin taustabändillä, niin BB kannattelee. Miten voi miehistä irrota moiset suloäänet?

Lei'd In Hawaiin julkaisemattajättämisen syyksi on useinmiten sanottu Brianin heikko esitys lavalla. En kuule sellaista. Korkeintaan syyn voi laittaa kaikkien nimiin. BB kuulostaa siltä kuin takahuoneessa olisi poltettu muutakin kuin tupakkia. Meininki on semmoista rennon rauhallista psykedelis-minimalismia hienosti laulettuna. Minä pidän.

Marraskuun kiertueella Brian ei ollut mukana ja soundi on erilainen. Settilista ei kovin paljon vaihdu. Soundboard-nauhoituksen äänenlaatu on erinomainen. Jos nämä kuuntelisi huolellisesti läpi ja valitsisi joka keikalta parhaan version, saisi varmaan yhden todella hyvän liven. Taas olisi edessä soittolistan laadintaa, entisetkin on tekemättä.

 Fyysisessä olomuodossa näitä levyjä ei taida saada. Amazonilla mp-3-lataus maksaa 50€, joka on aika kova hinta . Kolmen cd:n paketti tuohon hintaan olisi kiikun kaakun ehkä aika kallis. Pakattuna latauksena hinta on törkeä. Flac maksaa vielä enemmän, ja sitten se pitäisi muuttaa audioksi ja polttaa, että toimisi autossa ja stereoissa. Tyydyn Spotify-kuunteluun.

Capitol ei mainosta, eikä laita cd:tä myyntiin, koska kaupallisesti nämä äänitteet ovat laarin pohjalta kaivettua tosifanin päiväunikamaa eli eivät myisi rittävästi. Lataaminen on halvempaa.

Jos olet aloittamassa BB-uraasi, älä aloita kuuntelua tästä tuotteesta. Fanille kuuntelokokemus on luonnollisesti helpompaa, varsinkin kun biisit sentään vaihtuvat, toisin kuin vaikkapa Sea Of Tunesin tuotannossa, jossa saattaa tulla peräkkäin 25 kertaa saman biisin eri ottoja. Niitä ei ilokseen kuuntele meikäläinenkään, menee jo vakavan harrastamisen piikkiin ja sellaista ei jaksa kovin usein.

Lisää Sunshinea Suomen talveen!

Mike Love: Unleash The Love

Olen kuunnellut levyn kahdesti, joten voi olla, että muutan mieleni vielä joskus. Tässä tulee ensihuomioita ja tajunnanvirtsaa. Koska minulla ei ole vielä fyysistä levyä, tekijätietoja yms. sellaista en käsittele. Tästä lähtee:

All The Love In Paris
Hienot harmoniat, Miken laulu toimii. Don't Worry Baby- tyyppinen falsetti raikaa taustalla. Ihan kelpo aloitus levylle. Tosin loungefonisoolo on yäk!

Getcha Back
Mike on autotunetettu ihan tärviölle. Sanoitus on mennyt osin uusiksi. Alkuperäinen on parempi.

Daybreak Over The Ocean
Ei ole sama versio kuin TWTGMTR:llä. Pidän tästä versiosta enemmän. Tunnelma on verkkaisen rauhallinen. Taustaköörissä on nainen, olisiko Miken tytär? Kertsin lopussa falsetti tulee hienosti Miken äänen päälle. Lopussa Mike pääsee bassodoowoppaamaan. Tämän levyn parhaasta päästä.

I Don't Wanna Know
Nyt mennään rhythm bluesin puolelle genren kitaroineen ja torvineen. Ei huono vaan ei kyllä yllätä, jotain jää puuttumaan.

Too Cruel
Alkaa lupaavasti, mutta en ole ihan varma kertsin rekkakompista. A-osa on ok, eri säkeistöihin on sovitettu pientä vaihtelua. Ehkä tähän tottuu.

Crescent Moon
Kuuballadi, jossa on joululauluriffi. Kuinkahan mones biisi tämä on jossa on euroviisunosto? Mike taitaa tykätä niistä.

Cool Head, Warm Heart
Hieno stemmalauluintro. Tempo on nopeampi kuin aiemmin julkaistussa versiossa. Taas tuo kaamea loungefoni ilmestyy fiilistä pilaamaan. Kaikesta huolimatta hyvä biisi.

Pisces Brothers
Tämäkin on uusi versio. Alkuperäisen stemmat olivat paremmat, pojat hoitaa homman paremmin keskenään ilman naisvahvistusta. Jää kuitenkin plussan puolelle.

Unleash The Love
Samat soinnut alkuun kuin Run James Runissa, heh! Transkendentaalista rytmibluesia, River Song tulee mieleen. Ja taas tuttu modulaatio! Naiskuoro veisaa kuin kirkossa (ei siis niikuin luterilaisissa kirkonmenoissa vaan enempi amerikantyylillä)).

Ram Raj
Lisää Maharishi-kamaa. Nyt mennää jo reilusti oudon puolelle, jos ei satu jakamaan Miken näkemyksiä hengen asioista.

10000 Years Ago
Lisää rytmikästä bluesia. Unleash The Loven sisarbiisi. Ekalla kuuntelukerralla en tykännyt yhtään, toisella ei niin paha.

Only One Earth
Puhuttu intro ( naisääni). Vahva naisedustus tässäkin biisissä. Maailmaa parannetaan melkoisen imelästi. Ei oikein uppoa meikään.

Make Love Not War
Nyt mennään hieman hard rockahtavasti. Taas naiskuoro. Yllättävän vähän koko levylle on miehisiä stemmoja sijoitettu. Ehkä Beach Boys-yhteys on aiheuttanut pieniä ennakko-odotuksia.

Kakkoslevyn biisit ovat uusintaversioita Boysien repertuaarista. Jos sanalla on sanottava, niin aika järkyttävän karseaa paskaa... Automike vonkuu tympeästi. Jos minulta olisi kysytty (miksi minulta kysytä, vaikka minulla olisi hyviä ideoita?), olisin suositellut esim. ihan perinteistä liveä. Olen kuullut hyviä epävirallisia live-tallenteita viime vuosilta. Mieluummin kuuntelisin hyväsoundisen liven kuin näitä nykyaikaistettuja paskaversioita.

 Help Me Rhondan tekee vähän kiintoisammaksi se, että Mike laulaa Alin osuudet.

I Get Around on autotunetettu järkyttäväksi mutinaksi Miken osalta. Kuulostaa siltä kuin Mike laulaisi kuolinvuoteeltaan.

Warmth Of The Sunin laulaa Ambha Love. Turha versio, ketä kiinnostaa.

Brian's Back on ainakin osittain uusittu. Carl on edelleen mukana. Carlin äänen kuuleminen sykähdyttää, vaikka ikäähän tällä biisillä on 40 vuotta. Tästäkö tuo modulointivillitys sai alkunsa?

Kuka on AJR? Netistähän sekin selviäisi vaan kun ei kiinnosta. Miksi tämä häiskä saa laulaa Darlin'nin? Al sentään hommasi levylleen Neil Youngin.

John Cowsill laulaa komeasti Wild Honeyn, ihan kuin keikoillakin. Tämä ei ole paskaa.

WIBN:n laulaa Foskett. Livenä olisi perustellumpi. Foskett laulaa Carlin osuudet GV:llä. Livenä jne.
Miksi nämä on pitänyt levyttää studiossa? Taustat on tehty originaalien mukaan, laulettu hienosti (paitsi Miken autotunetus) mutta mihin näitä versioita tarvitaan?

Varsinainen soolotuotos ei siis ole huono, pahempaa on Lovelta kuultu männävuosina. Valitettavasti kakkoslevy ylittää ärsytyskynnyksen, yksittäiset kelpo suoritukset eivät tee sen olemassaoloa oikeutetuksi.

Playback: The Brian Wilson Anthology

Ensin ajattelin käydä albumin läpi biisi kerrallaan, mutta tarkemmin ajateltuna en jaksakaan. Olisin ottanut mukaan lauluja, jos olisin päässyt päättämään, esim. Cryn tilalle Your Imaginationin. Ehkä joku päivä laitan spotifyhin soittolista, joka on mieleisempi.

Run James Runin a-osa menee Buddy Holly-henkisesti A A D E, esikertsissä samat soinnut eri järjestyksessä ja kertsissä doowop-sointukulku siten että kolmantena tulee kakkossointu (Hm) eikä nelosta. Don’t Hurt My Little Sister myös kummittelee juoksevan jampan taustalla. Sanat tässä laulussa ovat kai siksi, että Brianilla olisi jotain laulettavaa. Joe Thomasko lie sanoittaja kun tekijätiedoissa hänet mainitaan. Siis ei mitään kovin filosofista. Ei tuo minua haittaa, Run James Run on suosikkibiisini tämän levyn teoksista. Voi kun olisi tullut tätä tavaraa koko uutuus täyteen, ihan olisi siitä kauan kaivatusta  rock’n’roll- levystä mennyt.

Some Sweet Day on Andy Paleyn kanssa yli 20 vuotta sitten tehty viisu. Torvet raikaa kuin jossain Motownin tyttöbändissä. Paley muistaakseni sanoi jossain haastattelussa, että tämä oli menossa naisen laulettavaksi. Olikohan SSD:n tarkoitus olla jonkun elokuvan soundtrackilla? En muista minkä. Tässä on minun toinen suosikkibiisi ehdottomasti.

H&V ja Surf’s Up ovat luonnollisesti niin hienoja biisejä kuin olla voi, mutta ne tuntuvat olevan väärässä paikassa DX7:n siivittämien kasaribiisien välissä. Mieluummin kuuntelen nämä biisit Smilella.

Let It Shine ei muuten kuulosta kovin kasarilta, siinä on se Lynnen kitara-riffi niin mukava. ELO kyllä tulee soundeista mieleen.

Minulta loppuu järkevä sanottava tästä levystä. Ei Playback huono ole, olisi vain niin lystiä, jos se olisi ollut täynnä uusia hyviä biisejä. No, eihän semmoinen ole mikään antologia.

Unleash the love & covereista lll

Mike Love julkaisee kauan odotetun (?) soololevynsä. Kyseessä on peräti tuplalevy, ensimmäinen osa on soolompi ja sisältää myös ennenkuulematonta materiaalia ja toinen taas uusia versioita BB-hiteistä. Jälkimmäisistä tuli jo näyte jokunen aika sitten, kun Love julkaisi John Stamosin ja jonkun nobodyn kanssa uuden Do It Againin. Ei mitenkään hyvä esitys, 50-vuotisbiisi oli parempi ja riittävästi siitä aiheesta.

En ole mitenkään vakuuttunut, että uudelleen levytetyt hitit olisivat tarpeellisia. En usko, että tuovat mitään uutta aiheeseen. Lupaan perua puheeni, jos olen väärässä. Levy ilmestyy marraskuun lopulla, joten sinne asti on odotettava.

Ensimmäisen levyn materiaalista jokunen on jo aiemmin julkaistu, esim. Daybreak Over The Ocean, Pisces Brothers ja Cool Head Warm Heart. Näistä eka oli siis TWGMTR:llä. Olisiko sama pohja Beach Boysit vain poistettuna? Brothers on ollut viime aikoina keikkasetissä ja Cool Head oli kymmenkunta vuotta sitten, Helsingin jäähallissa esim. 2006. Nyt en muista oliko Sieravuorella vielä, enkä viitsi arkistoja tähän hätään kaivella.

Nimibiisi on Soundcloudissa kuultavana. Sanoisin, että sellainen River Song~henkinen gospelbiisi on kyseessä. Sanoitus on tätä Loven harrastamaa maailmanparantamista, joka ilmeisesti aika monilla tökkii. https://soundcloud.com/theendrecords/mike-love-unleash-the-love/s-t7WXN Ei muuta kuin kuuntelemaan!

Loven ääni on kunnossa. Voi johtua siitä, että näitä lauluja on nauhoitettu jo ainakin yli kymmenen vuotta sitten.

Rileyn podcastissa oli pari viikkoa sitten BB-covereita useampiakin. Osa oli tylsiä, mutta tarpeettomia. Joukosta erottui myönteisesti Dave Alvinin Surfer Girl. Hyvin hempeästi laulettu countryn ja doowopin sekoitus. Viimeisen säkeistön sävellajin vaihto oli jätetty pois, mutta ei se pahalta tuntunut. Paul Simon lauloi vähän samaan tyylin sillä 90-luvun Brian tribuutti-konsertti dvd:llä.

Toinen kiinnostava biisi oli Red Hot Chili Peppersin I Get Around. Olen joskus ihan asiakseni yrittänyt kuunnella Peppereitä, kun Kaliforniasta ovat, mutta ei ole onnistunut. Ei osu eikä uppoa. IGA sen sijaan kulkee ihan komeasti. Ei ole helppo biisi laulettavaksi, varsinkin kun falsettia pitää löytyä. Semmoinen garage-tyylinen veto, ei niin siloinen kuin originaali, mutta oikein kelvollinen. Modulaatiokin oli tallella. Mike Lovekin on muuten tuohon levynsä nimikappaleeseen sisällyttänyt perinteisen euroviisunoston.

Jammin' James Riley

Alkuvuodesta etsiskellessäni kiintoisia podcasteja, törmäsin James Rileyn Catchin' A Wave-podcastiin. Riley soittaa surf-instrumentaaleja, laulettua surf-kamaa ja joka jaksossa ainakin yhden Beach Boysien biisin.

Mulla oli 30 vuotta sitten vaihe, joka sisälsi runsaasti edellä mainittuja insrumentaaleja. Eniten tykkäsin sellaisesta myöhempien aikojen alan bändistä kuin Jon and The Night Riders. Heidän versionsa Wilhelm Tellin alkusoitosta on loistava.

Jotenkin harrastus hiipui vuosien saatossa ja siirryin kuuntelemaan pelkästään laulettua musiikkia.
Nyt olen siis kuunnellut Jampan showta yli puoli vuotta työmatkoilla lähinnä. Kesällä en tehnyt työmatkoja, joten viime viikot on kuunneltavaa piisannut.

Rileyllä on toinenkin show, jota seuraan: Rockabilly'n'Blues Radio Our. Silloin kun CaW alkaa kyllästyttämään, voi kuunnella RBRO:ta. CaW nimittäin alkaa ajoittain puuduttamaan. Kun viidennen kerran peräkkäin kuulee biisin jonka nimi on tyyliä Mahtiaalto, Raju Laine tms. (englanniksi, siis) ja kaiku on väännetty kaakkoon, soolokitaristi vetää 1/32 osa lirutuksia sopivin välein (a'la Misirlou) ja rumpali takoo twist-komppia, niin ihan kiva kuulla muutakin.

CaWissa tulee usein Jan&Deania, Duane Eddya, Los Straitjacetsia ja alan klassikkoja kuten Venturesia. Uudenpaa tavaraa on myös tarjolla, mutta varsinkin instrupuolella aika sitä samaa.

Tänään kuuntelin ohjelmaa kun tuli oikein amatöörimäinen instrumentaali, josta puuttui kunnon melodinen teema. Biisin loputtua selvisi, että siinä soittivat mm. Bruce Johnston, Glenn Campell ja Hal Blaine. Suomessa Toivo Kärki yritti korvata rautalankapojat levytyksissä jatsimiehillä, mutta joutui myöntämään, ettei homma taittunutkaan ammattilaisilta. Toista oli näköjään Amerikassa, ihan meni mulle peräkylän autotallibändistä.

Vaikka tässä olen CaW:ta kritisoinut, niin korostan, että pidän showsta kovasti. Marginaalimusiikkia parhaimmillaan. On se kumma kun nuoret muuusikot vielä jaksavat tuosta tyylistä innostua. Youtubesta katsoin keväällä pätkän, jossa kaksi kanadalaista  tyttöä veti kitaroilla surffia. Espanjassa tuntuu olevan useitakin bändejä. Laika ja Cosmonautit ovat päässeet ainakin kerran ääneen. Suomessa ei alan bändejä pahemmin ole. Agentsien yms. ote on paljon sivistyneempi.

Miellyttävästi masentunut

Rolling Stonessa on ilmestynyt uusi Brianin haastattelu. Usko Brian Wilson-haastatteluiden mielekkyyteen on palautunut! Todella kiinnostavaa luettavaa ja Brian vastailee kysymyksiin kuin ihminen konsanaan. Hetken jo kävi mielessä, että onkohan kyseessä ns. valemedian haastattelu, mutta kyllä tämä on aito asia.

Brian huomasi pari vuotta sitten, että tavanomainen lomienjälkeinen masennus jäi tulematta talvella. "Pilvet ovat poistuneet", sanoo Brian. Hän pohtii ikääntymistään ja ihmettelee kun se kävi niin äkkiä. Brian sanoo tuntemuksiensa tasaantuneen, ei laaksoa , ei kukkulaa, vaan tasaista. "Useinmiten olen miellyttävästi masentunut".

Brianilla on kietueella mukana laiskanlinna, jossa hän istuu kulisseissa lavan reunalla ja katselee roudaustohinaa ja hoitelee esiintymisjännitystään.

Toimittaja mainitsee Pet Soundsin olleen kaupallinen pettymys. Tänä kesänä luin muistaakseni AGD:n jutun, jossa hän kertoo Pet Soundsin myyneen kultaa melko tuoreeltaan, mutta tuntemattomasta syystä Capitol ei viitsinyt hakea kultalevyä, eikä mainostaa asiaa mitenkään. Eli osittain PS:n myymättömyys on myytti.

Brianin mielestä Beach Boysit voivat vielä palata samalle lavalle, mutta ilman häntä. Siis Mike Love ei kelpaa enää partneriksi. Rolling Stonen muuten vierittää 2012-kiertueen lässähdyksen täysin Mike Loven syyksi. Oiva esimerkki asioiden yksipuolisesta esiintuomisesta BB-asioissa. Sunshine Tomorrowin arviossa The Observerissa yksi kappale alkaa sanoilla "Mike Love on mulkku". Arvostelija ei voinut suoraa kehua Miken osuutta Wild Honeylla, niin piti ensin vähän "pehmentää".

Brian sanoo lähteneensä kietuelle, koska ei voi kuvitella vain olevansa eläkkeellä. Kiertue-elämä kuitenkin ottaa ajoittain koville, vaikka vaimo ja osa lapsista on mukana. Brian haluaisi esiintyä myös Kiinassa.

Brian osoittautuu huumorintajuiseksi, kiroilevaksi ukoksi, joka aika rehellisen kuuloisesti kommentoi itseään ja elämää. En muista edellistä haastattelua, joka olisi ollut näin hyvä. Vuosia siitä ainakin on.

 Al Jardine pääsee myös sanomaan jotain, lähinnä miehet kehuvat toisiaan ja vähän lauleskelevat. Al oli yksinään haastateltavana jossain toisessa yhteydessä ja minä luin kyllä haastattelun vaan en oikein muista mitään yksityiskohtia. Peruskysymyksiä, perusvastauksia.

http://www.rollingstone.com/music/features/the-beach-boys-brian-wilson-on-pet-sounds-depression-w499614

Brian Wilson Pori Jazzissa

Toista viikkoa on jo mennyt ja nyt vasta päätin ryhtyä asianpuintiin. Olen päässäni pyöritellyt alustavia versioita tämän kirjoituksen sisällöstä kyllä koko ajan, mutta kun sen suurempaa inspiraatiota ei taida tulla, niin näillä mennään, kuten sanonta kuuluu.

Kirjallinen saamattomuuteni ei millään muotoa johdu, siitä ettenkö olisi pitänyt Brian Wilsonin konsertista. Enemmänkin kyse on siitä, onko minulla mitään olennaista lisättävää siihen kaikkeen, mitä tästä pitkästä kiertueesta on jo kirjoitettu. No, eipä ole, mutta en anna sen estää itseäni.

California Girls oli aloitusbiisinä ja sitten tuli hittiä putkeen, kunnes oli Pet Soundsin vuoro. Lopuksi vielä pienenpi kasa hittejä ja Love & Mercy loppuun. Siinä se.

Set List:
1. California Girls
2. Dance Dance Dance
3. I Get Around
4. Little Honda
5. Surfer Girl
6. Don't Worry Baby
7. Darlin'
8. Wild Honey
9. Sail On Sailor
10. Pet Sounds kokonaan
23. Good Vibrations
24. Help Me Rhonda
25. Barbara Ann
26. Surfin' USA
27. Fun Fun Fun
28. Love & Mercy

Biisilistaa kun katsoo, voisi luulla, että kyse on Beach Boysien keikasta. Viimeinen biisi vain on Brianin soolotuotantoa. Sail on Sailor on 70-luvulta, muut asettuvat aikavälille 1962-67. Vaan ei se minua haitannut, minä pidin kaikesta mitä tarjottiin. En kieltämättä ollut niin tyrmääntyneen huumautunut kuin ekalla kerralla Tukholmassa. Vaan siitä on jo aikaa, Brian on vanhempi, äänikään ei enää toimi kuin viitteellisesti.

 Bändi on edelleen aivan mahtava. Alan foorumeilla on näemmä paljon keskusteltu siitä, kumpi on parempi, Jeff Foskett vai Matt Jardine. Minusta Matt hoiti homman hienosti, mutta on hänen äänensä vähän vuosien varrella muuttunut kireämmäksi ja nasaalimmaksi. Foskett taas soundaan entiseltään, joten ehkä kallistun hänen kannattajakseen tässä Brian-soundalike kisassa.

Al Jardinen ääni oli hieman rosoinen, vaan ei hänellä ollukaan kuin pari liidiä. Puheääni oli entisellään. Parhaassa kunnossa oli Blondie Chaplinin ääni. Wild Honeny ja Sail On olivat hienoja vetoja. Bändin vokaalipaketissa ainoa puute on basson voimattomuus. Ainakin Nick Waluschko lauloi jotain basso osuuksia, en tiedä kuka muu niitä laulaa, jos laulaa. Keski- ja ylä-äänet kuitenkin hallitsevat soundia. Al Jardine luonnollisesti lauloi Help Me Rhondan. Kertsissä jäin kaipaamaan Mike Loven tasoista ja kuuloista bassoa.

Brianilta taisi tulla prompterin ulkopuolelta vain keikan loppupuolella todettu ' It's raining'. Muuten hän pysyi tiukasti käsikirjoituksessa. Matt paikkasi kerran tai pari kun Brian ei muistanut laulaa. Brian soitti Yamahan syntsaa ilman baby grand-kuorta. Olisko kevennetty roudausta sen verran? Tukholmassa 2004 Brian soitti syntsaansa yhdessä biisissä, nyt kädet liikkuivat koskettimilla lähes kaikissa biisesissä. En tiedä tuliko PA.sta ulos mitään Brianin soitosta, en huomannut ainakaan. Sama juttu muuten Alin kitaran kanssa. Blondien kitara kyllä kuului.

https://www.youtube.com/watch?v=H7DnmS3yj3Q

Ohessa näyte. Kauan sitten kun ajoin isän autolla yo-kirjoituksiin, soi autossa kasetti, jossa Little Honda loppui juuri kun saavuin koulun parkkipaikalle. Hondan siivittämänä ylioppilaaksi! Tämä biisi herättäää vieläkin hyviä viboja. Youtubessa on useita muitakin videoita Porista. Niistä näkyy sään surkeus aika hyvin.






Ennen keikkaa pääsin vaimon kanssa Hesarin haastateltavaksi ja päädyimme Brian Wilsonin kuvan viereen samalle aukeamalle. Ilmeisesti kyseessä on faniuden kohokohta? Tai ehkä yhdessä sen kanssa kun Brian käveli Tukholmassa keikan jälkeen minun vierestäni autoon?

Keikka oli siis hyvä, onneksi pääsin paikalle ja menisin uudestaan heti kun se vaan olisi mahdollista.
En olisi 80-luvun alussa uskonut, että pääsen näkemään Brian Wilsonin kolmesti. Joskus elämä hymyilee.

1967 Sunshine Tomorrow

Ei ole pitkä aika siitä kun ihmettelin tätä fanin onnea ja auvoa uusien julkaisujen suhteen. Tämä on just sitä mitä tarkoitin: taas julkaistiin 'uutta' musiikkia, ja hyvää sellaista.

Kyseessä on siis Wild Honey-albumi stereona kaikenlaisella bonuksella lisättynä, kahden cd:n verran tavaraa. Wild Honey ei ole koskaan kuulostanut niin hyvältä kuin nyt. Soittimet erottuvat selkeinä (no, ei niitä tietysti montaa olekaan), laulu soi uskomattoman hienosti. Carl Wilson löysi rock-äänensä tällä levyllä ja sen kuulee.

Sessio-kamaa on ekan levyn loppu puolella aika tavalla riittävästi, satunnainen kuuntelija voi olla vähemmän innostunut (testattu kotioloissa). WH:n livevedot lopettavat ykköslevyn.

Toinen levy alkaa Smiley Smile-sessiopätkillä. Minulle SS on ollut melko hankala tapaus. Toisaalta levyllä on kaksi lempparibiisiäni, Good Vibrationa ja Heroes And Villains, toisaalta loput biisit ovat pilvenveikkojen huuruisia visioita, aivan eri tyylisiä kuin nuo kaksi edellä mainittua. Lopputulos on, että olen kuunnellut SS.ia vähänlaisesti. Ei nämä tällä levylläkään olevat jutut oikein saa päätäni käännettyä. Tiedän kyllä, että asiantuntevissa piireissä SS on suuresti arvostettu, mutta kun ei uppoa minuun millään.

Koska elokuun kaksi Havaijin keikkaa eivät antaneet riittävän laadukasta materiaalia live-julkaisuun, pojat menivät Wally Haiderin studioon tekemään liven uusiksi. Tarkoitus oli liittää yleisön ääntelyä sekaan. Näitäkään biisejä ei sitten julkaistu, ennen kuin nyt. Siis virallisesti. Hankin nämä Englannista joskus 25 vuotta sitten, saatesanoilla 'Your faith will be restored'. Kyllä minä niitä silloin ahkerasti kuuntelinkin ja tykkäsin kovin. Ei ne huonoilta kuulosta nytkään. Tyyli on jotain apaattis-hypnoottista rentoilua. Laulu kulkee. Wild Honeylla siirryttiin taas särmempään meininkiin.

Kakkos-cd siis alkaa studiossa tehdyillä Havaijinsoitoilla ja jatkuu jokusella aidolla livellä samasta paikasta. Lopuksi vielä marraskuisia livejä ja Surf's Up-tapailua.

Joskus kauan sitten luin jotain Isoa Musiikkitietosanakirjaa vaarini luona. Siinä sanottiin, että 1960-luvun lopulla Mike Lovesta tuli BB:n pääasiallinen soolovokalisti ja että hänen nasaali äänensä alkoi menettää viehätystään. Jokainen, joka vaivautuu tuon ajankohdan BB levyjä kuuntelemaan, huomaa, että ykkössolisti on Carl Wilson. Briankin taitaa laulaa enemmän sooloja kuin Mike (ihan mutuna heitän, en jaksa laskea). Nasaaliin ääneen en ota kantaa.

Olen seurannut Porin säätietoja viime päivät sillä silmällä. Vielä eilen näytti torstain osalta pahalta, mutta tänään oli jo luvassa sunshinea. Olisi aika paha pettymys jos uusi Pet Sounds-paitani jäisi toppatakki-sadetakkiyhdistelmän alle näkymättömiin.

Kannattaisiko ottaa iso kamera mukaan vai joutuuko se narikkaan portilla? Virallinen tiedotus aiheesta on hivenen epämääräistä, joskus saa kuvata, toisinaan sitten taas ei. Silloin kun Beach Boys oli Sieravuoressa kuvasin ihan vapaasti eturivistä aina kun siltä tuntui. Siellä oli vähän kotikutoisempi meininki kuin Porissa. Illan hämyssä tulee se ongelma, ettei pitkässä putkessa riitä valovoima zoomatessa ja 50- millisessä kohde jää aika kauaksi, ellei ihan nenän eteen pääse ja siihen ei kai pääse kuin viralliset kuvaajat.

Liekö Brianilla oheistuotteita mukana vaikkei vippiä olekaan? Minullahan ei vielä olekaan tarpeellista tavaraa tarpeeksi.

Nähdään Porissa!

When I Grow Up: Developement of the Beach Boys' Sound (1962-1966)

Jade Simone O´Regan Queenlandin konservatorioista on tehnyt erinomaisen mielenkiintoisen väitöskirjan. Hän tutkii, miten Boysien musiikki muuttui muutamassa vuodessa toisten peesaamisen kautta omaperäiseksi taiteeksi. Myös Kalifornian myyttistä puolta käsitellään ja Beach Boysien vaikutusta tähän myyttiin.

Käsittelyssä on yhdeksän LP-levyä. Live, Party ja joululevy jätetään pois, samoin kuin Litlle Girl ja Good Vibrations, jotka ajallisesti olisivat kuuluneet joukkoon. O'Regan perustelee hyvin ko. tuotteiden poisjättämisen. Voisin tietysti mainita nuo perusteet tässä, mutta kun en enää muista kaikkea, niin olkoon. Lukekaa itse. Nyt minun pitäisi tietysti liittää linkki, mutta hävitin sen toimivan näppärästi. Pitäisi tuolla otsikon nimellä löytyä. Pdf:n saa ladattua ilmaiseksi. Jos onnistun löytämään tämän väikkärin normikirjana, harkitsen vakavasti sen ostamista. En ole lukenut vielä kuin satakunta sivua ja silmäillyt liitteitä. En voi kylliksi kehua. Tämä on sellainen kirja, josta on vielä iloa vuosiksi eteenpäin.

Kirjassa on biisit analysoituna sointukierron, rakenteen, tahtilajien, soittajien,laulajien ja ties minkä mukaan. Siis kaikki biisit noilta yhdeksältä levyltä. Vaikka ei mikään musiikin moniosaaja olisikaan, taulukoista saa hyvin selvän. On käytetty värikoodeja, sointulapputyyliä ja ihan perinteisiä nuottejakin asioiden selväksi tuomiseen.

Voin hyvin kuvitella, että otan liitteet esille ja alan kuunnella levyjä niitä silmäillen. O'Regan on kuunnellut levyt todella tarkasti ja löytänyt miksauksien seasta yhtä sun toista, mitä minä en ole kuullut. Kuuntelin tänä keväänä aika paljon näitä alkuvuosien levyjä. Nyt otan uusiksi uusin korvin.

Myyttipuoltahan käsitteli jo David Leaf  1970-luvulla (Leaf on lähteenä tässäkin väikkärissä). Silloin kun pojat aloittelivat uraansa, Kalifornia oli maantietellinen paikka, mutta muutamassa vuodessa siitä tuli myyttinen mielentila, jossa surfattiin, ajeltiin mageilla autoilla tyttöjen kanssa tai ilman ja mitä kaikkea siihen kukakin nykyisin liittää.

O'Reganin mukaan Dick Dale teki biisejä surffaamisesta surffaajille tavoitellen kitarallaan meren liikkeiden ilmaisemista, mutta pojat muunsivat tuon musiikillaan fiiliksen tasolle, kohteena ns. tavalliset ihmiset.

Kolmisen viikkoa ja sitten pääsen mr. Myytinluojan konserttiin. Nyt alkaa pikkusen olla odotusta ilmassa. Vitsi,vitsi. Odotusta on ilma sakeanaan. Onnea 75-vuotissynttäreitä viettavälle Brian Wilsonille!

Faneja hemmotellaan

https://youtu.be/hhccFpgr6E4

Siinäpä olisi oiva keikka. Nyt on pojat iskussa. Hieman tässä harmittaa, kun en tuota päässyt näkemään lähempää. Setissä on 49 biisiä, esim. All I. Wanna Do, jota en ole livenä koskaan päässyt kuulemaan. Settilista on muutenkin todella hyvä.

 Carl Wilson ohjasti Boyseja 80- ja 90-luvulla huomattavati tylsemmin. Aina samat biisit ja usein laahaavat sovitukset kun ne olivat muka "more soulfull". Alkuperäisjäsenet ovat nyt vähissä, mutta musiikki voi hyvin. 

Scott Totten laulaa Warmthin ja Let Him Runin ja onnistuu kuulostamaan aika Wilsonilta. Kun en ole ihan joka videota viime aikoina tarkistanut, niin en ole tiennyt, että Totteniltakin irtoaa falsetti noin komeasti. Brianin osat on nyt jaettu Foskettin, Eichenbergerin ja Tottenin kesken. 

Mike Love ja Bruce Johnston ovat äänensä puolesta ihan hyvässä kunnossa myös. Carl laulaa videolta God Only Knowsin, Knebworthin keikalta nauhoitettu. Do you Wanna Dance menee samalla tavalla Dennisin laulamana. 

Bändiä on vahvistamassa torvia ja ksylari. Voi olla, ettei lisäsoittajat ole mukana koko kiertueen ajan. 

Eilen tuli sähköpostiini ilouutisia uudesta Beach Boys-julkaisusta. Wild Honey julkaistaan heinäkuussa tupla-cd:nä. Paketti sisältää stereoversion ja kymmenittäin ennen julkaisemattomia studio- ja livebiisejä. Wally Heider-sessiot kuuluvat mukaan, ja Le'id In Hawaii juttuja myös. 

Levyn nimi on Sunshine Tomorrow, ei siis pelkkä Wild Honey. 

Vuonna 1984 kun aloitin vakavamman BB fanittamisen, kolusin ensin Helsingin levykauppoja. Fennica ja Black And White olivat jo silloin metsästysmaina. Levymessuilta löytyi 60-luvun originaaleja. Harvinaisempaa tavaraa hankin lähettämällä puntia Englantiin ja tilalle sain suhisevia c-kasetteja. Viinyylipuolella homma hoituu lähettämällä dollareita New Yorkiin. Adult/Child esim. tuli hommattua Ameriikasta ja muistin pätkinnän vuoksi kahdesti. Levyhyllystä löytyy siis mint-kappale muoveissa ( ei myytävänä). 

Ysärin alussa Capitol alkoi julkaista twofereita, jotka olivat aivan mielettömiä: hienot miksaukset, bonus-biisit. Kuulokkeilla kun kuunteli niitä, niin uusia yksityikohtia erottui valtavasti. 

Sitten boksit. GV 30, Pet Sounds ( kaksi eri boksia), Smile ja Made In California. Ja Hawthorne tupla. Jotain varmaan nyt unohtui, mutta en viitsi mennä levyhyllylle. Pointti kuitenkin tuli selväksi: BB-faneja on hemmoteltu jo neljännesvuosisadan ajan huipputuotteilla. Ja onhan ne tekijänoikeuspidennysjulkaisut myös ja Candixin complete sessions. Hittikokoelmia ei jaksa edes mainita. 

Vuoden -12 levy ja kiertue olivat myös aika namia fanille. Jos nämä mainitut eivät riitä, niin nykyisin pääsee helposti käsiksi SOTin alternate levyihin. Että jos haluaa kuulla 20 ottoa Fun Fun Funista ja dubbaukset siihen päälle, niin eikun nettiin kaivelemaan. 

Hienoa Beach Boys-kesää kaikille!

They get around

The Beach Boys aloittaa Euroopan kiertueensa 12.5 Royal Albert Hallista ja päättää sen 27.6 Roomaan. Mikäli laskin oikein, keikkoja kertyy 32. Ihan kunnioitettava määrä.

Minulla sattuu nyt olemaan muuta menoa, joten en pääse keikalle. Vähän harmittaa kun noin paljon olisi mahdollisuuksia. Mike Love on jo 76v., kuinkahan monta vuotta hän vielä jaksaa?

Suomeen Boysit eivät taida enää tulla, semmoista perumista ja uudelleen järjestelyä oli tämä viimeisin viritys, joka sitten onneksi toteutui Sieravuoressa.

Pet Sounds forumilla on hyvä Love-haastattelu, haastattelijana AGD. Kysymykset ovat vähän erilaisia ja Mike innostuu vastaamaan perusteellisesti. Pari viikkoa sitten luin uuden Brian Wilsonin haastattelun, johon toimittaja oli panostanut, mutta Brian oli oma itsensä, eikä sanonut juuri mitään mihinkään. Wilsonin haastattelut voisi lopettaa.

http://petsoundsforum.com/thread/1468/mike-love-on-interview

Huomasin Akateemisessa Mike Loven eläkerran pokkarina. Ei maksa paljon, ostakaa omaksi.
Loven nettisivulla on kovakantista signeerattua kirjaa vielä myynnissä, mutta en katsonut mihin hintaan.

Olen katsonut Brianin uusista keikoista videoita. Välillä mies laulaa kohtuullisesti, välillä menee pahasti pielee, välillä lauleskelu on lähempänä rappia. Bändi on tietysti huippuluokkaa edelleen.
Darian Sahanaja on mukana Zombiesin kiertueella ja häntä tuuraa Billy Hinsche. Matt Jardine oli perhesyiden vuoksi poissa joiltakin keikoilta ja hänelläkin oli tuuraaja, mutta nyt Matt on palannut.
Keikkaohjelmisto on pelkkää Beach Boysia lukuunottamatta viimeisenä tulevaa Love & Mercyä.

Enää vähän yli kaksi kuukautta Pori Jazziin. Toivottavasti Porissa ei sada lunta, eikä mitään muutakaan. Olen nyt vähän säätilan herkistämä, jos tuon noin kauniisti ilmaisisi. Tarvitsisin jo hieman Kalifornia meininkiä.

Kiertue on taas käynnissä

Pet Sounds-kiertueen ilmeisesti lopullisesti viimeinen osuus on lähtenyt liikkeelle Amerikan puolella.
Settilistan uutuuksia on ainakin Night was so young, Let him run wild (Matt) ja Feel flows (Blondie).

Vip-pakettia ei ole Poriin luvassa. Olisikohan hankalaa festariolosuhteissa?  Lähin Vip-tilaisuus järjestetään Tanskassa. Elämäkertaa ei ole luvassa vaan on palattu nimmaroituun God Only Knows-nuottiin. Lisäksi valokuva vipeistä muusikoiden kera ja soundcheck. Hinta taisi olla 350 €.

Hienoa olisi osallistua, mutta on tuo hinta pientä liioittelua. Toisaalta se on vain rahaa. Kai rahansa voisi turhempaankin työntää. No, tämä on joutavaa spekulointia, koska ei sitä ole siis Porissa tarjolla.

Pori Jazzin sivulta voi päätellä, että Brian on torstain pääesiintyjä. Moneltakohan keikka alkaa? Milloin pitää olla paikalla, että saa parhaan paikan? Sataako vettä? Pikkukameran kai saa tuoda paikalle ja kännykän ainakin. Niuhotetaanko valokuvaamisesta?

Katseluasu on hankittuna jo. Pet Sounds-sarjanumeropaita odottaa henkarissa heinäkuuta. (Kiitos vinkistä!) Pidin sitä yhden päivän töissä, mutta nyt se jää lepovuoroon.

En ole Youtubesta vielä katsonut uusimpia keikkatallenteita. Pitäisikö katsoa vai jättää ylläriksi?Bändihän osaa työnsä, mutta missä vireessä on Maestro itse? Pieniä katkoja poislukien kiertue kestää elokuun alkuun eli Porissa ollaan jo loppusuoralla. Viimeiset keikan on Englannissa ja niihin on perinteisesti panostettu tavallista enemmän. Toivottavasti Poriinkin riittää paukkuja. Lienenkö jo maininnut, että Tukholman Smile-keikka oli konserttikävijän urani kohokohta. En haluaisi olla ainakaan kovin pettynyt Porissa. En usko, että voin olla pettynyt. Voinko? En!

Kesäloman alkuun on 43 päivää ja siitä 40 päivää Poriin. Lähes raamatullisia lukemia! Onko tämä enne!?

Vihaa ja inhoa Spectatorissa

"You can see why Wilson wanted to draw a line between his and Love’s input. Wilson’s love songs are up there with Cole Porter, while Love’s are like something you’d hear at a suburban orgy. There’s one bloodcurdling little number called, ahem, ‘Rockin’ the Man in the Boat’ about a pervert spying on a masturbating female, and even worse is ‘Hey Little’, which would have got his collar felt if he was resident in Blighty."

Yllä oleva katkelma on kirja-arviosta spectator.co.uk-sivustolta. Arvioinnin kohteena on siis Brianin ja Miken eläkerrat. Mike saa hirveää tylytystä ja Brian lempeää ihastelua. 

Tuo sitaatti on hyvä esimerkki. Ja onhan tuo Miken soololevyltä löytyvä biisi kamala, mutta ei sitä ole juuri kukaan kuullut. Ihan hyvin kaiveltu muinaismuisto. Mutta Hey Little? Olisiko kyseessä Hey Little Tomboy MIU:lta? No, sehän on Brianin biisi!

Jos minäkin muistelen niitä Cole Porterin mieleen tuovia Brian Wilsonin rakkausveisuja, niin niitähän löytyy esim. Today-lp:ltä Kiss Me, Baby, Please Let Me Wonder ja In The Back Of My Mind. Muita biisejä esim. Warmth Of The Sun. Tai Girls On The Beach. Mikä näitä lauluja yhdistää? Niihin kaikkiin on sanat tehnyt Mike Love!

Ennen paskanheittoon ryhtymistä voisi vaikka harjoittaa pientä faktantarkistusta. Semmoinen touhu ei taida olla enää niin in, näin olen ymmärtänyt muista yhteyksistä. Jos todellisuus ei miellytä, niin eikun vaihtoehtoista faktaa peliin!

Brian Wilson Poriin

No niin, tämä on uutinen! Brian Wilson tulee 13.7 Pori Jazziin Al Jardinen ja Blondie Chaplinin kanssa. Kyseessä siis on jo varsin pitkäksi venynyt Pet Sounds-kiertue.

Kaikki epäluulo ja kyynisyys on nyt poispyyhkäistyä, olo on kuin tosiuskovalla, joka on menossa katsomaan Jeesuksen paluuta. Voi tätä ilon päivää! Hallelujah, sanoisi Leonard! Heti alkoi jännittämään, että pysyyhän se mies hengissä heinäkuulle asti, kun on näitä päinvastaisia (ei ole pysytty hengissä) tapauksia viime vuonna oli useampikin.

Mahtaako Porissa olla tarjolla Brian Vip-paketteja, jonka hankkimalla pääsee kuvaan Brianin kanssa ja soundcheckiin ja saa kasan tarpeellista mainossälää ja elämäkerran nimmarilla. Ja kaikki tämä vain 500 taalaa. Varatililläni on muistaakseni 69 senttiä, joten pieni säästökampanja lienee syytä aloittaa. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Huomenna tähän aikaan Brian Wilsonin Porin keikkaan on yksi päivä vähemmän!
I'm Waiting for The Day!

http://concert.arte.tv/fr/brian-wilson-la-baloise-session

Dean Torrence: Surf City-The Jan & Dean Story

Dean ei varmasti ole käyttänyt haamukirjoittajaa, eikä faktantarkastajaa kirjaansa kirjoittaessaan. Surf Citya lukiessa tulee mieleen, että onko tämä joku "etsi viisi virhettä" tehtävä. Tosin virheet eivät taida jäädä ihan viiteen. Nimet ja vuosiluvut ovat aika usein väärin. Onkohan Elviksen managerin kutsuminen Generaliksi huumoria?

Kirja on oikein viihdyttävä kertomus kalifornialaisesta elämäntyylistä. Lukijaa ei kovin paljoa raskauteta musiikillisilla yksityiskohdilla, vaan esim. ameriikan jalkapalloilu Elvistä ja Memphis mafiaa vastaan saa pitkän ja yksityiskohtaisen kuvauksen. Tuota palloilulajia tuntematon lukija on kyllä aika pihalla. Samoin yhden kiertueen keikkamanagerin vedätyskuvaus saa sivutolkulla tilaa. Ihan hyvä juttu sinänsä.

Surf Cityn-biisin syntyhistorian Dean kuvaa aika tarkasti. Tiedä sitten, miten hyvin tuo kuvaus paikkansa pitää.

 Minua hieman häiritsi Deanin tapa kertoa hankalista asioista mainitsematta ns. pahisten nimiä. Levy-yhtiön miehet ovat "suits". Heitä Dean moittii tyhmiksi ja rahanahneiksi pikavoittojen metsästäjiksi. Ja kyllähän moni muukin 60-luvun artisti joutui bisnesmiesten vedättämiksi.

Vaikka kirjan nimi on Jan & Dean Story, niin Jan ei ole pääosassa, tämä kirja kertoo Deanin elämästä.

Mike ja Dean yhteistyö saa melko perusteellisen kuvauksen. Molemmat taitavat olla aika hyvin rahan päälle ymmärtäviä. En tällä kommentilla mitenkään heitä arvostele, totean vain. Minulla on jollain bootlegilla herrojen kaljamainos Be true to your Bud. Ihan hauska.

Jan & Deanin paluu on kiinnostava osuus, en ole siitä paljon lukenut. Janilla oli paha kokaiiniongelma ja aivovaurion aiheuttama äo-lukema 68 (Deanin ilmoittama luku), jotka aiheuttivat hankalia tilanteita kiertueilla. Sotku ratkesi lopulta niin, että Jan meni Deanin pakottamana vieroitukseen ja Deanista tuli pomo ja omistaja ja Janista kuukausipalkallinen laulaja. Näin mentiin vuoteen 2004, jolloin Jan kuoli.

Bob Greenen When We Get to Surf City on hyvä oheislukemisto Deanin kirjalle. Green on lehtimies, joka keikkaili satunnaisesti Janin ja Deanin kanssa 90-luvulla. Green kertoo keikkailusta ehkä paremmin kuin kukaan, joiden juttuja olen lukenut. Erityisesti mieleeni on jäänyt kertomus Janista kuuntelemassa omia biisejään lentokoneessa ja laulamassa siinä samalla mukana, koska hänen oli aina ennen keikkaa opeteltava omien biisiensä sanat uudestaan. Ja hemmo teki sitä yli 20 vuotta!

Covereista ll

Koska edellinen cover-blogi on näin pitkän ajan kuluttua saanut vihdoin ansaitsemaansa huomiota ja keskustelua, niin palataanpa astialle...😃

Brian Wilson on jo vuosien ajan puhunut tekevänsä ns. rock'n'roll albumin, joka ilmeisesti sisältäisi covereita 50-luvun biiseistä. Olen ajatukseen suhtautunut jokseenkin epäilevästi. Paljon tietysti riippuisi siitä, mitä viisuja mukaan valikoituisi. Jos kaikkein kulahtaneimmat jätettäisiin rauhaan, niin voisihan homma toimia.

Beach Boys esitti aikoinaan livenä Johnny B. Goodea ja se ei mikään r'n'r:n riemuvoitto ollut. Ei BB aina onnistunut. Sen sijaan 70-luvun berryttely Rock and Musicista moogeineen ja taustalauluineen on jo persoonallisempi viritys ja sehän olikin poikain isoin hitti kyseisellä vuosikymmenellä. Come go with me taas on aika samanlainen kuin alkuperäinenkin Del-Vikingsien esitys. Vaisu, sanoisin. Vaikka sen listasijoitus oli 18, jos oikein muistan. Yllätyshitti.

Partylla on 50-luvun biisejä, mutta levyn luonteesta johtuen en puutu niihin sen enempää.

Elton Johnin Crocodile Rocin BB teki tribuuttilevylle ja minä tykkään siitä kovasti, enemmän kuin alkuperäisestä. Kyseessä ei tietysti ole aito fiftarilaulu, mutta vanhojahan siinä muistellaan. Sitä voi kyllä ihmetellä, että miksi, oi miksi menivät tekemään sen hirveän videoräpellyksen hyvään lauluun.

Tämän kaartelun jälkeen palaan Brian Wilsonin mahdolliseen rokkialbuumiin. Alussa viittasin blogin kommentteihin. Opin jälleen uutta: miten lie mahdollista, että suosikkisäveltäjäni ja suosikkikitaristini yhteistyö vuosia sitten on livahtanut minulta ohi? Brian S ja Brian W coveroivat yhdessä komeasti Boysien Little Deuce Coupeen. No, tämä yhteistyö on vuodelta 1998 ja tuolloin netissä roikuskelu ei ollut minulle vielä päivittäistä. Jos rokkilevy vielä joskus tehdään, niin toivottavasti Brian Wilson muistaa, miten aikoinaan hoidettiin homma kotiin Setzerin kanssa. B.W kuulostaa Setzerin rinnalla ihan rokkilaulajalta, ei vätystelyä, ei mitään löysää.


https://youtu.be/5mpcKEag3bg