Kyseessä ei ole mikään uutuuskirja, vaan jo vuonna 2012 50-vuotisjuhlallisuuksien kunniaksi julkaistu teos. Satuin kirjan saamaan käsiini ja haluan sanaseni sanoa. 50 eri ihmistä kertoo 50:stä eri BB-laulusta jotain. Osa kirjaan haastatelluista on jotain indieartisteja, joiden sanomiset eivät välttämättä ole kovin kiinnostavia. Ajatelkaa nyt, onko jonkun randomtyypin mielipiteet Beach Boysista mitenkään ketään kiinnostavia? Niinpä...Katkaistaanpa tämä ajatuskulku tähän .
Dillon kirjoitaa näihin ns. indieartistilukuihin aika paljon omaa selventävää tekstiään. Ei siinä mitään, Dillon on hyvä kirjoittaja, selkeä ja mielenkiintoinen.
Kirjan parasta antia on Dillonin tuoreet haastattelut viiden Beach Boysin kanssa ja kai Blondie on laskettava kuudenneksi. Samoin aikoinaan paikalla olleiden yhteistyökumppaneiden muistelmat ovat todella kiinnostavia.
Yksi parhaista luvuista on Steve Levinen haastattelu Getcha Backin tiimoilta. Teknistä tietoutta kerrotaan laajasti. Vaikka syntsia yms. käytettiin ylettömästi, laulu hoidettiin perinteisesti laulamalla hyvin, ei ollut vielä autotunea. Olen jostain aiemminkin lukenut, ettei Levine ollut tyytyväinen Brianin laulusuoritukseen, mutta tässä haastattelussa on juttu tarkemmin. Brianin laulettua jeesmiehet kehuivat, mutta Levine sanoi, että "It's shit" ja kehotti Briania menemään laulutunneille. Brian suuttui ja häipyi. Seuraavana aamuna Levine oli keräilemässä kamojansa potkuja odotellessa kun manageri soitti ja sanoi Brianin olevan laulutunneilla ja kiitti Levineä.
Dillonin kirja on oikein viihdyttävä ja vilpittömästi suosittelen sitä!
maanantai 29. heinäkuuta 2019
Mike Love: 12 Sides of Summer
Sanotaan nyt heti alkuun, että pidän tästä levystä. Mike on hyvässä äänessä, eikä autotunea yms. prosessointia ole käytetty niin paljon kuin edellisen soolon kakkoslevyllä.
Tuottajia on useampia. Scott Tottenin tuottamat California Sun, Keepin The Summer Alive, Summertime Blues, Rockaway Beach ovat levyn rockeimmat biisit ja muutenkin paras kolmannes. Tottenin piikkiin menee myös Here Come The Sun, joka ei ole kovin rock, mutta olen alkanut siitäkin pitää pienen totuttelun jälkeen. BB Band soittaa noilla neljällä ensinmainitulla biisillä ja hyvin soittaakin. Koko levy olisi kannattanut tehdä tuolla kokoonpanolla.
California Sunissa on hyvä torvisovitus. Vähän kuin klassisilla Beach Boys biiseillä, siellä ne soi, mutta ei silti kuulosta torvensoitolta liikaa. Kitara ja torvet vuorottelevat perusriffissä.
Keepin The Summer on Miken laulamana tuoreen kuuloinen. Hän pärjää vertailussa Carlille, varsinkin kun bändi soittaa huomattavasti räväkämmin kuin originaalissa. Randy Bachman oli aikoinaan pettynyt pliisusta lopputuotoksesta demoon verrattuna. Nyt onnistuu paremmin. Ainoastaan väliosa tuntuu ottavan Mikellä koville, henkeä pitää vetää.
Summertime Blues on aika kulunut coveroitavaksi, mutta jotenkin siihen saadaan potkittua vauhtia. Ihan kelpaa kuunnella. Stemmat on komeat.
Rockaway Beach on kova. Kertsi kuulostaa ihan BB-kamalta, varsinkin viimeisen kertsin acapellapätkä. Mike laulaa tymäkästi. Tottenin kitarasoolo loppuu Do You Wanna Dance-viittaukseen.
Totten soitaa kaikki Here Comesin soittimet. Kuten sanottua, vaatii totuttelua.
California Beach aloittaa levyn kevytpoppisesti, mutta ihan ok tämä on. It's Ok on myös ok, kuten taisin joskus viime vuonna jo mainita. Surfin on hämmästyttävän hyvä, ihan kuin Beach Boysit, jotka ovat oppineet soittamaan. Yläpäähän on lisätty stemma, jota ei ole alkuperäisessä. Sama on tehty myös Surfin Safarille, joka on saanut twiskompin tilalle lievästi rekkaisen kompin. Vähän aluksi tökki, mutta kertaus auttoi tähänkin.
Minä en tiedä, miksi Mike on valinnut Looking Back With Lovelta On And Onin ja Over and Overin uudelleen levytettäväksi. Minä olen luultavasti viimeksi kuunnellut kyseisen levyn joskus 30 vuotta sitten. Minulla oli se c-kasetilla. Ei taida olla enää. En millään muista miltä nuo biisit kuulostivat aiemmin. On and Onille olisi voinut pieni Gabba-käsittely tehdä hyvää, siis ramonisointi. Gabba taisi tehdä pari levyä siihen tyyliin.
Over And Over ei herätä minussa ihmeempiä innostuksia, mutta ei sitä ole tarve hypätä ylikään. Sen sijaan moinen tarve herää minussa Girl From Ipaneman kohdalla. Ei se Miken vika ole, minä vain en pidä siitä, en ole koskaan pitänyt kenenkään muun esittämänäkään. Juuri kun luulee biisin loppuvan, Mike vielä laulaa sen portugaliksi siihen perään. Kivaa kuin toukokuinen lumisade, jatkuu ja jatkuu!
Mielipiteitä on moneksi. SS- forumilla kehotettiin arkistoimaan levy siihen Nascar-tuotoksen viereen. Kaikki muu on paskaa paitsi Ipanema. Olen siis täysin päinvastaista mieltä. 12 Sideä on huomattavasti parempi kuin Nascar, ipaneman tilalla olisi voinut olla joku muu viisu.
Tuottajia on useampia. Scott Tottenin tuottamat California Sun, Keepin The Summer Alive, Summertime Blues, Rockaway Beach ovat levyn rockeimmat biisit ja muutenkin paras kolmannes. Tottenin piikkiin menee myös Here Come The Sun, joka ei ole kovin rock, mutta olen alkanut siitäkin pitää pienen totuttelun jälkeen. BB Band soittaa noilla neljällä ensinmainitulla biisillä ja hyvin soittaakin. Koko levy olisi kannattanut tehdä tuolla kokoonpanolla.
California Sunissa on hyvä torvisovitus. Vähän kuin klassisilla Beach Boys biiseillä, siellä ne soi, mutta ei silti kuulosta torvensoitolta liikaa. Kitara ja torvet vuorottelevat perusriffissä.
Keepin The Summer on Miken laulamana tuoreen kuuloinen. Hän pärjää vertailussa Carlille, varsinkin kun bändi soittaa huomattavasti räväkämmin kuin originaalissa. Randy Bachman oli aikoinaan pettynyt pliisusta lopputuotoksesta demoon verrattuna. Nyt onnistuu paremmin. Ainoastaan väliosa tuntuu ottavan Mikellä koville, henkeä pitää vetää.
Summertime Blues on aika kulunut coveroitavaksi, mutta jotenkin siihen saadaan potkittua vauhtia. Ihan kelpaa kuunnella. Stemmat on komeat.
Rockaway Beach on kova. Kertsi kuulostaa ihan BB-kamalta, varsinkin viimeisen kertsin acapellapätkä. Mike laulaa tymäkästi. Tottenin kitarasoolo loppuu Do You Wanna Dance-viittaukseen.
Totten soitaa kaikki Here Comesin soittimet. Kuten sanottua, vaatii totuttelua.
California Beach aloittaa levyn kevytpoppisesti, mutta ihan ok tämä on. It's Ok on myös ok, kuten taisin joskus viime vuonna jo mainita. Surfin on hämmästyttävän hyvä, ihan kuin Beach Boysit, jotka ovat oppineet soittamaan. Yläpäähän on lisätty stemma, jota ei ole alkuperäisessä. Sama on tehty myös Surfin Safarille, joka on saanut twiskompin tilalle lievästi rekkaisen kompin. Vähän aluksi tökki, mutta kertaus auttoi tähänkin.
Minä en tiedä, miksi Mike on valinnut Looking Back With Lovelta On And Onin ja Over and Overin uudelleen levytettäväksi. Minä olen luultavasti viimeksi kuunnellut kyseisen levyn joskus 30 vuotta sitten. Minulla oli se c-kasetilla. Ei taida olla enää. En millään muista miltä nuo biisit kuulostivat aiemmin. On and Onille olisi voinut pieni Gabba-käsittely tehdä hyvää, siis ramonisointi. Gabba taisi tehdä pari levyä siihen tyyliin.
Over And Over ei herätä minussa ihmeempiä innostuksia, mutta ei sitä ole tarve hypätä ylikään. Sen sijaan moinen tarve herää minussa Girl From Ipaneman kohdalla. Ei se Miken vika ole, minä vain en pidä siitä, en ole koskaan pitänyt kenenkään muun esittämänäkään. Juuri kun luulee biisin loppuvan, Mike vielä laulaa sen portugaliksi siihen perään. Kivaa kuin toukokuinen lumisade, jatkuu ja jatkuu!
Mielipiteitä on moneksi. SS- forumilla kehotettiin arkistoimaan levy siihen Nascar-tuotoksen viereen. Kaikki muu on paskaa paitsi Ipanema. Olen siis täysin päinvastaista mieltä. 12 Sideä on huomattavasti parempi kuin Nascar, ipaneman tilalla olisi voinut olla joku muu viisu.
maanantai 8. heinäkuuta 2019
Lontoo
Otsikko on mahdollisimman kaikenkattava, sillä nyt tulee kaikenlaisia huomioita, jotka edellisestä postauksesta unohtuivat.
Päivää ennen BB:n keikkaa Lontoossa esiintyi The Eagles. Ilmeisen hyvin esiintyikin, ainakin lehtiarvostelun mukaan. Jos en taas ihan väärin muista, niin se oli The Telegraphin kriitikko, joka oli myötämielinen. Minähän yritin keväällä ostaa liput tuolle keikalle, mutta kun painoin hyväksy maksu -nappia, niin sivu kaatui ja tulin järkiini ja tajusin, että liput ovat liian kalliit siihen nähden, etten minä ole mikään kauhea eaglesharrastaja. Kaiken lisäksi keikkajärjestäjä olisi lähettänyt paperiliput postissa. Melko antiikkista näinä aikoina. Wembleyn piipuhyllylle olisi saanut paikkoja vielä myöhemminkin, mutta momentum meni jo. Olisihan siinä ollut Kaliforniapoppia kahdelle päivällä, mutta korvat olisivat olleet aika kovilla peräkkäispäivien keikkojen vuoksi. Ja nyt sain hekumoida Beach Boyseilla koko rahan edestä.
Samainen Telegraph julkaisi myös neljän tähden (viidestä) arvion BB-keikasta. Arvioitsijan mukaan keikka oli liian pitkä, 30 biisiä olisi riittänyt. Mitä!!?? Täysin absurdi ajatus, keikka oli aivan sopivan pituinen. Porukka tulee Alpertti Halliin juuri sen vuoksi, että tiedossa on pitkä keikka harvinaisilla herkuilla, hittien lisäksi siis.
Albert Hallin yleisörakenteesta on sanottava, että kuuluimme joukon nuorempaan päähän. Jos fanittaa kuuskytluvun musaa, on oltava 60 täyttänyt, ainakin Lontoossa. Näin minä kolme oikeaakin nuorta ihmistä, mutta en mitenkään koko joukkoa skannannut, joten saattoihan siellä enemmänkin heikäläisiä olla.
Myös Stray Cats esiintyi Lontoossa vierailumme aikana. Sen päätin jättää välistä kun kuuntelin uuden comeback-levyn. Tylsää! Kuuntelin sen vain kerran, enkä ole toistaiseksi jaksanut antaa toista mahdollisuutta. Voi olla, että livenä ja vanhemmilla biiseillä setti pelastuu. Tubesta olen yhden videon katsonut, eikä sekään varsinaisesti innosta Poriin lähtemään.
Waterstonesta (kirjakauppa) löysin Mark Dillonin Fifty Sides of The Beach Boysin. Luulin, että siitä oli painos loppunut. Joskus näet yritin sitä netistä tilata, huonolla menestyksellä. Kiinnostava kirja, ehkä palaan asiaan kun olen saanut sen luettua.
Vielä pieni käytännön hotelliasia. Asburn Hotel, jossa yövyimme, oli miellyttävä majapaikka.
Sisäänkirjautumisen yhteydessä hotelli tekee majoituksen hinnan plus viidenkympin katevarauksen kortille. Lähtiessä kun maksaa, hotelli tekee varsinaisen veloituksen erikseen ja tuo alkuperäinen katevaraus jää viikoksi roikkumaan bittimaksuavaruuteen, eikä siis ole käytettävissä mahdolliseen uuteen maksuun. Jos on yön siellä, toisen täällä monta kertaa peräkkäin, saldon rajat tulevat nopeasti vastaan. Perehdyin asiaan netissä ja siellähän on näitä synkkiä tarinoita, miten rahat loppui kortilta ja trabeli iski. Meille tämä oli ensimmäinen kerta, vaikka onhan tässä jonkin verran matkailtu. Hyvä tietää.
Päivää ennen BB:n keikkaa Lontoossa esiintyi The Eagles. Ilmeisen hyvin esiintyikin, ainakin lehtiarvostelun mukaan. Jos en taas ihan väärin muista, niin se oli The Telegraphin kriitikko, joka oli myötämielinen. Minähän yritin keväällä ostaa liput tuolle keikalle, mutta kun painoin hyväksy maksu -nappia, niin sivu kaatui ja tulin järkiini ja tajusin, että liput ovat liian kalliit siihen nähden, etten minä ole mikään kauhea eaglesharrastaja. Kaiken lisäksi keikkajärjestäjä olisi lähettänyt paperiliput postissa. Melko antiikkista näinä aikoina. Wembleyn piipuhyllylle olisi saanut paikkoja vielä myöhemminkin, mutta momentum meni jo. Olisihan siinä ollut Kaliforniapoppia kahdelle päivällä, mutta korvat olisivat olleet aika kovilla peräkkäispäivien keikkojen vuoksi. Ja nyt sain hekumoida Beach Boyseilla koko rahan edestä.
Samainen Telegraph julkaisi myös neljän tähden (viidestä) arvion BB-keikasta. Arvioitsijan mukaan keikka oli liian pitkä, 30 biisiä olisi riittänyt. Mitä!!?? Täysin absurdi ajatus, keikka oli aivan sopivan pituinen. Porukka tulee Alpertti Halliin juuri sen vuoksi, että tiedossa on pitkä keikka harvinaisilla herkuilla, hittien lisäksi siis.
Albert Hallin yleisörakenteesta on sanottava, että kuuluimme joukon nuorempaan päähän. Jos fanittaa kuuskytluvun musaa, on oltava 60 täyttänyt, ainakin Lontoossa. Näin minä kolme oikeaakin nuorta ihmistä, mutta en mitenkään koko joukkoa skannannut, joten saattoihan siellä enemmänkin heikäläisiä olla.
Myös Stray Cats esiintyi Lontoossa vierailumme aikana. Sen päätin jättää välistä kun kuuntelin uuden comeback-levyn. Tylsää! Kuuntelin sen vain kerran, enkä ole toistaiseksi jaksanut antaa toista mahdollisuutta. Voi olla, että livenä ja vanhemmilla biiseillä setti pelastuu. Tubesta olen yhden videon katsonut, eikä sekään varsinaisesti innosta Poriin lähtemään.
Waterstonesta (kirjakauppa) löysin Mark Dillonin Fifty Sides of The Beach Boysin. Luulin, että siitä oli painos loppunut. Joskus näet yritin sitä netistä tilata, huonolla menestyksellä. Kiinnostava kirja, ehkä palaan asiaan kun olen saanut sen luettua.
Vielä pieni käytännön hotelliasia. Asburn Hotel, jossa yövyimme, oli miellyttävä majapaikka.
Sisäänkirjautumisen yhteydessä hotelli tekee majoituksen hinnan plus viidenkympin katevarauksen kortille. Lähtiessä kun maksaa, hotelli tekee varsinaisen veloituksen erikseen ja tuo alkuperäinen katevaraus jää viikoksi roikkumaan bittimaksuavaruuteen, eikä siis ole käytettävissä mahdolliseen uuteen maksuun. Jos on yön siellä, toisen täällä monta kertaa peräkkäin, saldon rajat tulevat nopeasti vastaan. Perehdyin asiaan netissä ja siellähän on näitä synkkiä tarinoita, miten rahat loppui kortilta ja trabeli iski. Meille tämä oli ensimmäinen kerta, vaikka onhan tässä jonkin verran matkailtu. Hyvä tietää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)