Mike julkaisi viikko sitten ep:n Spotifyssa. Kuusi biisiä studiolivenä. Mike ei voi julkaista musiikkia The Beach Boysina, joten omalla nimellä mennään. Soittajat on toki tuttuja keikoilta.
Miken ääni on käheä ja vapiseva, mutta vireessä. Olisikohan pientä viilausta tehty tietokoneella? Oikeilla keikoilla Mike on laulanut kesän aikana vähän sinne päin aika usein. Biisilista on tuttua keikkakamaa, ei yllätyksiä. Mike ja Ike kuuluvat hyvin, muiden osuus jää aika taustalle. Bruce erottuu Cali Girlsin lopussa, muuten ei. Nämähän löytyvät Youtubestakin ja kyllä mikeissä on äijää hoilaamassa, se vaan ei oikein erotu. Kuka lie miksannut? Soundi on erinomainen, mutta vaikea erottaa soitosta mitään erityisempää innostusta. Jos Scott olisi ollut tästä vastuussa, olen varma, että lopputulos olisi ollut parempi.
Alin keikat Brianin bändin kanssa ovat olleet kiinnostavampia. Settilista on aika poikkeuksellinen Love Youn vuoksi. Al voisi tulla Kulttuuritalolle tai Savoyhin, heti menisin katsomaan. Joopa joo, mahtaa tulla...
Niin. Kaikki merkittävät henkilöt ovat sanoneet sanansa Brianin kuolemasta. Minulla ei ole siihen lisättävää. Sen voi sanoa, että The Beach Boys Fun Fun Fun-klubin Suomen jaoston Helsingin osaston johtokunta kävi Löylyssä pitämässä muistotilaisuuden Brianille. Tilaisuus oli onnistunut.
Laitetaan tähän vielä lopuksi tunnelmointia Brianin keikalta Tukholmasta vuodelta 2004:
Raportti Brian Wilsonin konsertista 7.8.2004 (Cirkus, Tukholma)
Innostunutta odotusta tuntui ympäri Cirkusta. Takana istuvat miehet vaittelivät milloin Beach Boys esiintyi ekan kerran Tukholmassa, toinen kannatti vuotta -66, mutta toinen oli vuoden -64 kannalla (-64 on oikea vastaus). 64-mies oli kaiken lisäksi ollut keikkaa katsomassa. Ei siis mikään teinipoika, kuten ei ollut suurinosa muustakaan yleisöstä. Kun lava meni pimeäksi, yleisö alkoi huutaa ja taputtaa, eikä siitä oikein loppua tullut koko keikan aikana, huuto korkeintaan koveni.
Konsertti alkoi unplugged- meiningillä, Wilson keskellä, muut puoliympyrässä ympärillä. Brianilla oli sanat nuottitelineessä. Ekana Surfer Girl, sitten Wendy, Add Some Music To Your Day, Good To My Baby, Please Let Me Wonder, todella hyvä versio niinkin triviaalista biisistä kuin Drive-In. There’s No Other Like My Baby tuli säkeistön mittaisena ja homma loppui accapellaan And Your Dreams Come True, jossa B.W ei laulanut. Lava pimeäksi, äijät vaihtoivat asemia samalla kun lauloivat You’re Wellcomea, josta siirryttiin Sloop John B:hen ( kertosäe vain kahdesti, kuten Live In Londonilla). Seuraavina tulivat Dance, Dance, Dance, How Can We Still Be Dancin, jossa Brian lauloi Eltoninkin osuudet, California Girls, Darlin’, God Only Knows( käyrätorvi ja viulut),Wouldn’t It Be Nice.
Tässä vaiheessa Brian sanoi kahden seuraavan biisin olevan omistettu hänen edesmenneille veljilleen. Forever (aivan uskomaton, mahtava yms.) ja Soul Searchin’, joka on uudelta levyltä toinen suosikeistani (Desert Driveä eivät soittaneet). City Blues claptonit hoiti toinen kosketinmiehistä, Scott Bennett.
Brian selitti, että seuraava biisi muuttuu rockimmaksi alun jälkeen. Hän soitti ensimmäisen kerran konsertissa koskettimiaan ja Taylor Mills lauloi (ei sanoja) ja biisi muuttui Marcellaksi. Nyt voluumi oli jo aika kova. Brian lähti biisin lopussa lavalta ja muut seurasivat perastä. Foskett ilmoitti, että pidetään pieni tauko. Soittoa oli kestänyt 1 h 8 min.
Soittopuoli hoitui eri periaatteella kuin Maccalla; soittimet olivat oikeita, thereminkinoli mukana. Oman bändinsä (9 henkilöä) lisäksi lavalla olivat Stocholm Strings and Horns, kolme torvensoittajaa, kaksi sellistiä ja kolme viulistia. Nämä soittajat tulivat ja menivät tarpeen mukaan.Välillä tuntui, että olen aivan halvauksen partaalla, kun soitto kuulosti niin hyvältä. Tätä musiikkia ei ole koskaan esitetty livenä näin taidokkaasti. Nopeat biisit vedettiin kovalla tempolla, ei mitään lepsuilua.
Jos eka puoliaika vaikutti mahtavalta, niin seuraavaksi homma nostettiin taas uudelle tasolle: Smile kokonaan. Tiesinhän minä, että se tulee, mutta silti… Miten mikään bändi voi soittaa niin? Aivän käsittämätöntä. Minulla oli välillä vaikeuksia tunnistaa biisejä, kun ne olivat valmiita, eivätkä pelkkiä fragmentteja.
Smilen biisit: Our Prayer, Heroen And Villains (alkoi how I love my girl-osiolla, siälsi In the cantinan), Do You Like The Worms, Barnyard, Old Master Painter/You’re My Sunshine, Cabin Essence (nämä kaikki biisit tulivat saumattomasti putkeen), Wonderfull,Child Is Father To The Man, Surf’s Up, I’m In The Great Shape (nämä taisivat mennä putkeen, täytyy tarkistaa kun levy ilmestyy),Workshop ( Foskett sahasi puupalikkaa, kaikki kolistelivat työkaluilla ja ties millä vermeillä).
Wegetables/Mama Says, Holiday, Wind Chimes, Mrs. O’Leary’s Cow eli Fire (palomies rekvisiittaa käytettiin, viulisteilla palokypärät ja pari torvensoittajaa heilui letkun kanssa), Cool Water, Our Pryerin pätkä ja Good Vibrations ainakin osittain Tony Asherin sanoilla, muitakin eroja oli julkaistuun versioon.
B.W soitti jossain vaiheessa koskettimilla Smilen teemaa (H&V:n kertosäe) ja Worshopissa jotain pilliä.
Lava tyhjäksi ja encorea odottamaan. Yleisö seisoi tässä vaiheessa ja pysyi pystyssä ekan encoren ajan. Do It Again, I Get Around, Help Me Rhonda (alku muistutti -74 liveversiota, mutta taustalaulut olivat mukana), Barbara Ann ( B.W otti basson, soitti vain perusääniä, en tiedä oliko basso kiinni vahvistimessa) Surfin’ USA ja Fun Fun Fun (B.W koskettimien äärellä). Yleisö oli innoisaan, minä myös.
Taas huudettiin aikamme ja bändi tuli takaisin. Brian sanoi, että enää ei tule rockviisua vaan rauhallisempaa kamaa ja viimeisenä biisinä tuli Love&Mercy, ilman sanatonta väliosaa, sillä ylimääräisellä säkeistöllä, joka ei ole studioversiossa. Soittimia oli niukasti käytössä, vain piano ja basso, muistaakseni.
Keikan jälkeen jäimme vaimon kanssa pihalle notkumaan (Hotellimme oli 10 metrin päässä Cirkuksesta). Menin sivuovelle kynän ja paperin kanssa. Muutama muukin toiveikas siinä oli. Ensin ovesta tuli Jeff Foskett, joka meidät nähdessään totesi: ”No way,it’s not gonna happen”. Brian tuli perässä, sai jonkun hemmon ohjelmakirjasen eteensä, kirjoitti nimmarin ja sanoi: ”Sorry, that’s all I can do now”. Seurasin tilannetta metrin päästä. Jäyhään suomalaiseen tapaan toljotin tuppisuuna kun ruottalaiset kilvan kehuivat ja joku jopa taputtikin Briania. Joku nuori mies, jonka Auli arveli olevan suomalainen, pyysi Briania sainaamaan Pet Soundinsa, joka ”Is the Best record in the world” Se tehosi ja nimmari rapsahti. Brian nousi pikkubussiin. Joku englantilainen tyyppi ojensi Brianille lahjaksi American Springin vinyylisinkun, ”You produced that, remember?”. Bussi lähti, se siitä.
Hämmästelimme sitä, että turvatoimia ei juuri ollut. Siinä me sekopäät pyörimme Brianin ympärillä, eikä kukaan pamputtanut meitä. Keikallakin videoitiin ja filmattiin kameroilla siellä sun täällä. Voi kun olisi ollut joku laite, jolla äänittää. Kamerakin oli hotellihuoneessa.
Tähän loppuun kirjoittelen vielä hajahuomioita yms. kommentteja.
Meillä oli hyvät paikat n. 20 metrin päässä lavasta. Kaikki näkui ja kuului. Vaimo sanoi, että se oli niin kaunista, että tippa tuli silmään. Näin oli. Vaimo on joutunut kuuntelemaan harvinaisempaakin Beeach Boysia, joten Smilekin oli tuttu juttu hänelle.
Ennen reissuun lähtöä juttelin naapurin rouvan kanssa ja hän arveli, että konsertti taitaa olla kesäni kohokohta. Minä taas arvelin, että kyseessä saattaa olla elämän kohokohta ja kyllä se olikin. Kyllähän elämässä tietty on muitakin hyviä hetkiä ollut, mutta tämä oli spesiaalia. Olen kohtuullisen tosissaan oleva fani, joka on nähnyt BB:n kahdesti ja nyt vielä Brian Wilsoninkin. Katson olevani todella onnekas tässä suhteessa.
On täysin mahdotonta sanoa mikä oli konsertin hienoin hetki, tuntui, että suvantovaiheet puuttuivat täysin. Maccalla oli joukossa hetkiä, joista en nyt ihan innoissani ollut. Nyt oli kysessä yli kaksi tuntia silkkaa nautintoa.
